tiistai 11. tammikuuta 2022

Pitääkö äänestää, vaikka ei halua?

Olen pohtinut otsikon kysymystä jo kohta kuukauden päivät. Joskus se on herättänyt yölläkin. En ole vielä saanut vastausta. Pitäisikö äänestää, vaikka ei halua? Onko pakko? Olenko idiootti, jos en äänestä?

Toisaalta, mitäpä se haittaa, vaikka joku idioottina pitäisikin. Pääasia kuitenkin on, että olen tyytyväinen omaan ratkaisuuni. Ajatelkoot muut mitä tahansa. Olkoot viisaampia kuin minä.

Olen muistaakseni äänestänyt kaikissa vaaleissa tähän saakka. Ainakin niissä tärkeissä. Ensimmäistä kertaa 1970-luvun alkuvuosina lukion vaaleissa. En muista, miksi vaalit käytiin, ja mitä valtaa valituilla oli. Enkä he päättivät, mitä karkkeja penkkareihin hankittaisiin. En äänestänyt silloin ennakkosuosikki-supliikkimies-suhosta, vaan höröä. Hän taisi olla kommunisti. Ainakin oli tyttö, jos oikein muistan.

Reilun viikon päästä olisi jälleen mahdollisuus käyttää valtaa aluevaaleissa, joita historialliseksi kuvataan. Valtaa, johon en usko. Kuulun siihen enemmistöön, joka ei usko sote-uudistuksen ja aluevaalien tuovan parannusta nykyiseen palvelutasoon.

”Aluevaalit eivät ole demokratian riemujuhla, vaan keskeneräisen hallintouudistuksen farssi. Siksi aluevaaliharjoitus kannattaa jättää yhteen kertaan.” Kirjoittaa Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Emilia Kullas. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Aluevaalit ovat poliittisten puolueiden pelikenttä, jossa pisteitä kerätään ilman kypärää ja mailaa.

Olisi tässä parempaakin tekemistä, kun miettiä äänestäisikö vai jättäisikö äänestämättä, ja tekisin historiaa. Lähtisin vaikkapa ulos kuvaamaan upeaa pakkasaamun auringonnousua. Siinä viileydessä ja Ryökäsveden takaa nousevaa aurinkoa katsellessa ajatuskin selkenisi. Jättäisin lukematta päivän sanomalehden, jonka lukijaosasto on viime viikkoina täyttynyt toinen toistaan ”viisaammista” aluevaaliehdokkaiden kirjoituksista. Antaisin koko vaalihöpötyksen olla. Menisin vaikkapa lumiseen puutarhaan kaivamaan lasteni lapsille poteroita ja käytäviä. Saisivat leikkiä poliisia ja rosvoa.

Harva niistä mielipiteistä lienee kirjoittajan omia ajatuksia. Olen yrittänyt lukea muutamia, kaikki tuntuvat alkavan lähes samoilla sanoilla. Ei iske minuun, nämä kirjoitukset. Kaksi mielipidettä olen lukenut alusta loppuun. Juvan ja Mäntyharjun miesten teksteissä oli asiaa, joka kiinnosti ja sai lukemaan, aivan kokonaan.

Jos äänestän, minun tulee löytää itselleni mieluisin ehdokas. Ehdokkaita on liki 400. Heistä lähes joka kuudes tulee valituksi, vaikka äänestysprosentti alkaisi kolmosella. Se ei olisi demokratian voitto, vaan irvikuva.

Minulla on vielä joitakin päiviä aikaa miettiä omaa ratkaisuani ja etsiä mahdollista ehdokasta, jota voisin äänestää. Vaalikonetta en aio kokeilla. Kokeilin uudenvuoden tietämillä erään iltapäivälehden kyselyä. Testiä. Sen piti kertoa minulle, kuka julkkis olisi minulle parasta uudenvuoden seuraa. Testin perusteella hän olisi ollut huutokauppakeisari Aki Palsanmäki. Totesin, että hyi-helvata tämä sai olla viimeinen kerta, kun miltään kyselyltä tai koneelta neuvoa haen.

Paikallista poliitikkoa lainatakseni, saattaahan se olla niinkin, mutta saattaapa tuo olla näinkin. Voihan se olla, että äänestän. Mutta saattaapa se olla, etten äänestä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kuulun tällä kertaa siihen valtavirtaan.