Hei kaikki söpöt, kullanmuruset, kultaiset lukijani!

 

Älkää ymmärtäkö väärin.  Tämän postaukseni otsikko ei suinkaan ole omaa käsialaani. Sen on luonut nuorin tyttäreni. Kuten huomaatte, hän pääsi juuri kesälaitumelle lukion ensimmäiseltä luokalta. Siksi tuo villi otsikko.

-          Sä teit sen taas. Ei voi olla totta, huutelee ”baarikaapistamme” Tallinnan reissun tuliaisia etsiskelevä rakas vaimoni.

Televisiossa Jarkko Tamminen vetää Big Bang –ohjelmaansa, ja itse kaadoin juuri viimeisen tipan Meukowia lasiini. Siitä tämä keittiöstä kuuluva elämöinti johtuu. Ei siis mitään vakavaa. Hän olisi ilmeisesti halunnut nauttia lasillisen tuota tuliaisjuomaa kanssani. Olisi muuten voinut ilmoittaa siitä minulle hieman aiemmin.

Kävin parisen viikkoa sitten parhaan kaverini kanssa Tallinnassa. Olimme juhlatunnelmissa olihan tämä 20. matkamme rakkaaseen naapurimaahamme. Matkamme sujui normaalin kaavan mukaan. Tutustuimme Tallinnan nähtävyyksiin, vanhaan kaupunkiin, kävimme museoissa ja oopperassa. Lauantai-iltamme kruunuksi tutustuimme eläintarhaan.

Vitsi, vitsi. Laivalta selvisimme juuri ja juuri maihin. Satamasta könysimme jossain vaiheessa hotelli Metropoliin, jonka suihkuhuoneen lattiakaivo ei edelleenkään toiminut kunnolla. Kun seuraavan kerran tulin ”tajuihini” huomasin olevani vanhan kaupungin kantapaikassamme Helsinki-baarissa. Kuuntelimme karaokea ja paransimme maailmaa. Ette tiedä, miten ihana maailma tuon istunnon jälkeen olikaan.

Hyppäsimme taksiin ja piipahdimme toiseen kantapaikkaamme Sossi-baariin. Kävelimme takaisin vanhaan kaupunkiin. Helsinki-baariin meitä ei enää päästetty. Olimme muka liian juopuneita. Kaikkea sitä suomimies kuuleekin. Herrasmiehinä emme ryhtyneet painimaan yli 150-kiloisen portsarin kanssa. Suosittelimme hänelle kuitenkin osallistumista Suurin Pudottaja –kisaan.

Tankkasimme Hesburgerissa ja hyppäsimme riksan kyytiin. Kiskobussilla ajoimme venäläisten asuttamaan Kopliin. Siellä nautimme parit bisset. Loppuilta vierähti hotellimme baarissa ja iltakymmeneltä kömmimme tyytyväisinä huoneeseemme.

Aamulla mietimme, mihin aikaan illasta tai yöstä olimme palanneet huoneeseemme. Se jäi arvoitukseksi. Mutta hauskaa meillä oli jälleen kerran.

Tuomisina minulla oli laatikko appiukon tilaamaa Kukko-viinaa. Pieni pullo baanaani-likööriä nuorimmalle tyttärelleni. Sen hän saa avata vasta reilun vuoden kuluttua 18 täytettyään. Saa nähdä, säilyykö pullo sinne saakka avaamattomana! Sillä keltakylkinen, makea likööripullo on mielestäni varsin houkutteleva. Ja vielä se perjantai-illan melua aiheuttanut tyhjä Meukow-pullo. Kaikesta sitä nainen saakin melua aikaiseksi. Tyhjästä pullosta.

Televisiosta tuntuu tulevan Kumman kaa. Kumman kaa olisit mieluummin Toimi Kankaanniemen vai Teuvo Hakkaraisen?

Pyhän asian äärellä

 

Tiistaipäivä oli ollut mukava kunnes ”museonaakka” pelmahti kimppuuni apteekin edessä. Onneksi minulla oli pyöräilykypärä päässäni ja repussa juuri apteekista ostamaani närästyslääkettä. Sille tuli käyttöä aiottua aikaisemmin, sillä olin ostanut sitä vasta maanantaita varten. Ihan vain varmuuden vuoksi istuttiinhan kunnanhallitusta illansuussa.

”Milloinkas tulet vitsiä katsomaan?” Minulle huudettiin jo matkan päästä, kun pakkasin reppuani pyöräntarakkaan. Oikein tuli vanhat hyvät toimittaja-ajat mieleen, kun minua ryöpytettiin museoajatuksistani kylänraitilla. On mukava saada palautetta suoraan. Kiitos siitä. Mutta viisi asiaa tuosta ”keskustelusta” jäi painamaan mieltäni.

Olen tiennyt, että kotiseutumuseo on rakas ainakin yhdelle hirvensalmelaiselle. En arvannut, että se olisi niin pyhä, ettei siitä saisi kirjoittaa sanaakaan. Nyt tiedän tuonkin asian. Silti uhmaan ja aion kirjoittaa siitä jatkossakin. Kun aihetta ilmenee.

Olen myös edelleen sitä mieltä, että Tupa-museo ja kotiseutumuseo ovat – kuten Länsi-Savossa kirjoitin - nykyisellään vitsi. En tiedä millaisia puusilmiä jotkut ovat, kun eivät näe totuutta. Tai sitä ei haluta jostain syystä myöntää.

Kolmantena asiana jäin ihmettelemään, miksi vastaperustettu museotoimikunta nähdään suurena mörkönä. Toimikunnan tehtävänähän on museotoiminnan kehittäminen. Miksi tässäkin asiassa yhteistyöhön suhtaudutaan niin negatiivisesti? Pienenä vinkkinä heitän pohdittavaksi, voisiko museotyöryhmää täydentää vielä paikallisten matkailuoppaiden edustajalla. Vai pahentaisiko se tilannetta?

Neljänneksi en lainkaan vähättele Hirvensalmi-seuran museotalkoolaisen panosta kotiseutumuseon hyväksi. Arvostan aina tekijöitä. Paikalleenkaan ei pitäisi jämähtää. ”Viisitoista vuotta olen ilmaiseksi pitänyt museota avoinna kesäkeskiviikkoisin. Onko se sinusta vitsi? Kunnalle en ainakaan ryhdy tekemään talkootyötä. ” Minulle purettiin pahaa oloa apteekin edustalla. Vastaan kysymykseen rehellisesti: kyllä. Museon pitäisi ainakin kesäisin olla avoinna joka päivä.

Viidenneksi tiedän, että museoiden kehittämistä on pohdiskeltu ainakin kymmenen vuoden ajan. Keskustelu on tyrehtynyt aina samaan pyhään asiaan. Jarru on löytynyt aina samalta vintiltä. Kylänraitilla käymäni keskustelun perusteella ainakin käsijarru näyttäisi olevan vieläkin vahvasti päällä. Museoiden kehittämisryhmällä on edessään kivinen polku, valitettavasti. Kehittämistyö voisi toki olla Hirvensalmella joskus iloinen ja yhteinen asiakin.

G-treeniä Ryökkään rannalla

 

Treenimummot punttisalilta ovat olleet huolestuneita, kun eivät ole muutamaan viikkoon tavanneet minua salilta. Mukavaa, kun jotkut välittävät. Mutta ei syytä huoleen. Olen vain hurahtanut g-treeniin. Näin tapahtuu joka kevät ja silloin punttisali unohtuu joksikin aikaa. Kyllä tämä tästä ohi menee. Kuun lopulla väännetään taas rautaa salilla.

Nyt olen muutaman viikon kääntänyt lapiolla maata, vetänyt tukkeja ja kantanut kiviä paikasta toiseen. Takareidet ja pakarat ovat saaneet kovaa treeniä. Olen jopa rakentanut aitaa. Siis minä, jolla vasara pysyy kädessä parhaiten väärin päin, olen nikkaroinut jotain. Aidasta tuli jopa upea ja paikkaan sopiva, vaikka itse kehunkin. Kun itse tekee, saa sen näköisen.

G-treenini jatkuu vielä tovin. Jäiden heittelemä laiturikin on vielä vinossa kuin sen kuuluisan Vironperän isännän suu. Kasvimaakin on vielä kääntämättä ja kivituhka levittämättä pihaan. Aitan takana odottelee polttopuupino pilkkomista.

Jotkut ovat huomautelleet, etten ole pitkään aikaan postannut. Myös tähän on syynä g-treenikauteni. Tietokoneaikani on ollut siksi ”kortilla”. Eikä näillä pakaroilla viitsi kovin kauan itseään kiduttaa koneen ääressä.

Perheeni otti Äitienpäivänä puheeksi blogiseinälläni roikkuvan kuvani. Ihan tosissaan esittivät, että se pitäisi vaihtaa. Minusta se on ihan hyvä ja kaiken lisäksi näköiseni. Yksi parempi kuva tosin saattaisi minusta löytyä. Se, jossa ratsastan ilman paitaa kuin eräs itämaan ”tietäjä”.

Seuraava kunnanhallitus istuu viikon kuluttua maanantaina. Mielenkiinnolla odotan, millaista elämöintiä siellä tällä kertaa pidetään. Viime kokousta istuttiin aika maltillisesti, joten nyt on sitten varmasti vähintäänkin tsunami tulossa.

Länsi-Savossa Leila Salenius (ps.) kertaili vielä kerran historiakirjankin vaiheita. Vuodatuksensa lopuksi Salenius sulkeutuu museoon. ”Kirjastako tulevat sukupolvet näkevät rukit, kirnut yms?” Hän kyselee.

Mistäpä muualtakaan, koska kotiseutumuseon rukit ja kirnut pidetään suurimman osan vuodesta visusti lukkojen takana. Ovat ilmeisesti niin arvokkaita?