Voiton
synnyttäminen käynnistyi reilu yhdeksän kuukautta sitten. Vaimollani, jolla
riittää näitä ideoita kuin ”kätevillä emännillä”, supatteli tuolloin korvaani,
että jospa mekin tehtäisiin sellainen. Ajattelin jo, että oliko hänestä tullut
höperö, kun tuollaisia ehdottaa. Sitten tajusin, ettei kyseessä ollut
iltatähden tekeminen.
Olen yleensä
saanut torjuttua nämä hänen rakentamiseen liittyvät visionsa. Kuten hänen
rantasaunaamme kaipaaman toisen ikkunankin teon, mistä hän on jaksanut puhua jo
vuosikymmenen ajan. Toukokuun lopulla, ilmeisesti heikkona hetkenä, tulin
kuitenkin luvanneeksi hänelle, että Voitto on pystyssä juhannukseen mennessä.
Suvussa minut
tunnetaan rakentajana, joka ottaessaan vasaran käteensä, lyö sillä sata prosenttisesti
sormeensa. Seuraavana päivänä kävin kuitenkin iskemässä lapion perunapenkin
laitaan ja pystyttämässä sinne neljä hernekeppiä merkiksi. Kerroin, että tähän
se tulee. Vaimoni, joka ei näytä lomallakaan pääsevän irti ammattiinsa
kuuluvista tavoista, totesi lapsia kannustavaan tyyliinsä, että sehän on jo
voiton puolella. Appiukkoni, tietäen rakentajan taitoni, kysäisi varovasti,
että onhan minulla piirustukset? Totesin, että onhan ne, omassa päässäni.
Voitto
Klaskov´n harjannostajaisia ja ristiäisiä vietettiin pienellä ystäväporukalla
jo ennen kuin perutuksiakaan oli kaivettu. Sekin kertoo siitä vauhdista, jolla
Voitto lopulta kohosi kasvimaamme nähtävyydeksi. Harjakaisissa maistelimme
tietenkin hyvää viskiä ja mietimme nimeä. Yksissä tuumin päätimme nimetä hänet
Voitoksi. Koska olimme ilmeisesti hieman viihteellä, annoimme toisen nimen
Norjan pääkaupungin mukaan.
Kuten ja
alussa kerroin Voittoon ei ilmeisesti uskonut kukaan muu kuin minä itse. Jopa
anoppinikin kysäisi, että rakensinko minä sen itse? Tunnustan, että Voitto on
tekijänsä näköinen, hieman vino ja särmikäs, kuten rakentajansa nuorena.
Puutarhaamme syntyneestä polusta päätellen, jotain vetovoimaistakin siinä
tuntuu kuitenkin olevan. Ja minussa kuuluu jopa asuvan pieni arkkitehti.
