Anopin epäilys

 

Siinä se nyt vihdoin seisoo, jämäkästi ja topakasti perunamaan laidassa raparperipenkin reunassa. Vaimoni ylpeys, Voitto Klaskov, syntyi pari viikkoa etuajassa, juhannuksen alla. Parissa viikossa Voiton edustalle on tallautunut jo pieni polku, kun suku on ravannut katsomassa perheemme uutta tulokasta kuin turistit Pisan kaltevaa tornia.

Voiton synnyttäminen käynnistyi reilu yhdeksän kuukautta sitten. Vaimollani, jolla riittää näitä ideoita kuin ”kätevillä emännillä”, supatteli tuolloin korvaani, että jospa mekin tehtäisiin sellainen. Ajattelin jo, että oliko hänestä tullut höperö, kun tuollaisia ehdottaa. Sitten tajusin, ettei kyseessä ollut iltatähden tekeminen.

Olen yleensä saanut torjuttua nämä hänen rakentamiseen liittyvät visionsa. Kuten hänen rantasaunaamme kaipaaman toisen ikkunankin teon, mistä hän on jaksanut puhua jo vuosikymmenen ajan. Toukokuun lopulla, ilmeisesti heikkona hetkenä, tulin kuitenkin luvanneeksi hänelle, että Voitto on pystyssä juhannukseen mennessä.

Suvussa minut tunnetaan rakentajana, joka ottaessaan vasaran käteensä, lyö sillä sata prosenttisesti sormeensa. Seuraavana päivänä kävin kuitenkin iskemässä lapion perunapenkin laitaan ja pystyttämässä sinne neljä hernekeppiä merkiksi. Kerroin, että tähän se tulee. Vaimoni, joka ei näytä lomallakaan pääsevän irti ammattiinsa kuuluvista tavoista, totesi lapsia kannustavaan tyyliinsä, että sehän on jo voiton puolella. Appiukkoni, tietäen rakentajan taitoni, kysäisi varovasti, että onhan minulla piirustukset? Totesin, että onhan ne, omassa päässäni.

Voitto Klaskov´n harjannostajaisia ja ristiäisiä vietettiin pienellä ystäväporukalla jo ennen kuin perutuksiakaan oli kaivettu. Sekin kertoo siitä vauhdista, jolla Voitto lopulta kohosi kasvimaamme nähtävyydeksi. Harjakaisissa maistelimme tietenkin hyvää viskiä ja mietimme nimeä. Yksissä tuumin päätimme nimetä hänet Voitoksi. Koska olimme ilmeisesti hieman viihteellä, annoimme toisen nimen Norjan pääkaupungin mukaan.

Kuten ja alussa kerroin Voittoon ei ilmeisesti uskonut kukaan muu kuin minä itse. Jopa anoppinikin kysäisi, että rakensinko minä sen itse? Tunnustan, että Voitto on tekijänsä näköinen, hieman vino ja särmikäs, kuten rakentajansa nuorena. Puutarhaamme syntyneestä polusta päätellen, jotain vetovoimaistakin siinä tuntuu kuitenkin olevan. Ja minussa kuuluu jopa asuvan pieni arkkitehti.