Olin
ilmeisen varomaton sanomisissani tuona aamuna, koskapa vaimoni tokaisi, ettei
kolmeenkymmeneen vuoteen visioitani ole kotimme seinien sisäpuolella näkynyt, sitäkin
enemmän pihamaalla. Kerroin, että luovuuteni ilmeisesti tarvitsee tilaa ja
avaruutta toteutuakseen. Huonekalumainoksia selaillessaan hän mumisi myös jostain
Marko Paanasesta. Minulle tämä Paananen oli tuiki tuntematon suuruus. Ymmärsin kuitenkin
olla hiljaa, ja arvelin Paanasta naistenlehden kansikuvapojaksi tai NHL:n
ykkösvaraukseksi. Molemmat arvaukseni olivat huteja.
Viime yönä
en kuitenkaan nähnyt painajaisia tästä vaimoni mainitsemasta Paanasesta. Hiestä
märkänä herätessäni huomasin miettiväni juuri päättyneitä yleisurheilun
EM-kisoja ja sitä, miten suomalainen yleisurheiluvene hörppäsi Hollannissa
oikein kunnolla vettä. Tiedotusvälineitäkin kiinnosti urheilijoidemme
menestymistä enemmän se, istuuko valmentajalegendaksi nostettu ja omien
sanojensa mukaan hörpyn väärään aikaan ottanut keihäsvalmentaja Kari Ihalainen
EM-kisakatsomossa vai ei.
Suomalainen
yleisurheilu lähti Amsterdamiin kuin pohjalainen isäntä savolaisiin häihin –
takki auki. Olen melkein vannoutunut yleisurheilun seuraaja, mutta en muista,
mitkä olivat viralliset tavoitteemme EM-kisoista. Monta mitalitoivoa taisi
kuitenkin olla matkassa. Jopa minä – joka yleensä malttaa pitää ainakin toisen
jalkansa maassa – hurahdin ilmojen teille odottamaan liikoja. Yksi vaivainen
pronssi saatiin, sekin selkävaivaisen heittämänä. Kisoissa nähtiin liian monta suomalaista
alisuorittajaa. Rioa ajatellen EM-menestyksemme ei lupaa hyvää.
Olen
kiertänyt tänä kesänä jo monta yleisurheilukenttää. Urheilijoiden suoritusten
lisäksi olen seurannut sitä, miten ohuen langan varassa monet kisajärjestelyt
ovat. Mittanauhojen päässä seisovat ja sekuntikellot kaulassa istuvat
toimitsijat ovat yleensä plus-seitsemänkymmentä papparaisia. Näin on ollut myös
omissa kisoissamme täällä Hirvensalmella. Ilman meidän omia reinobjörnisiä,
alpohasasia, juhopalimoita ja raimokurvisia ei kisakoneisto toimisi. Nämä
Reinot, Alpot, Juhot ja Raimot ovat niitä työmyyriä, joita urheilukentillä
tarvitaan. He ovat todellisia yleisurheilumiehiä henkeen ja vereen. Mitä tapahtuu,
kun tuo sukupolvi jättää kentät?
Nuorempi
sukupolvi puhuu mielellään yhteisöllisyydestä, koska se on trendikästä. Valitettavan
harvoin tuo yhteisöllisyys kuitenkin pukeutuu teoiksi. Selkään taputtelijoiden
sijasta yleisurheilukentille tarvitaan tekijöitä.
Mutta nyt
minulta itseltänikin hävisi se sanoma, josta olin aivan vakavasti aikonut
kirjoittaa. Se punainen lanka katosi kuin David Söderbergiltä rytmi EM-finaalin
moukariringissä. Se häipyi kuin pieru Saharaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti