Hollantilainen hörppy

Heräsin aamuyöllä viiden aikoihin hiestä märkänä. Tällä kertaa pakaroideni väliin hiipineiden hikikarpaloiden aiheuttajana ei ollut kesäflunssa – eikä edes edellisaamuna aamupalalla vaimoni kanssa sohvanhankinnasta käyty keskustelu. Eilisaamuna satuin, Jartsan jauhoista keitettyä, kahvia hörppiessä nimittäin ihmettelemään, miten yhden sohvan hankkiminen olohuoneemme nurkkaan voi olla niin vaikeata. Sitä täytyy käydä katsomassa oikein Vantaan Ikeassa saakka. Hankintaa pitää pohtia monta kuukautta. Ohimennen tulin myös maininneeksi, että voisinhan minä visioida olohuoneeseemme uuden ilmeen.

Olin ilmeisen varomaton sanomisissani tuona aamuna, koskapa vaimoni tokaisi, ettei kolmeenkymmeneen vuoteen visioitani ole kotimme seinien sisäpuolella näkynyt, sitäkin enemmän pihamaalla. Kerroin, että luovuuteni ilmeisesti tarvitsee tilaa ja avaruutta toteutuakseen. Huonekalumainoksia selaillessaan hän mumisi myös jostain Marko Paanasesta. Minulle tämä Paananen oli tuiki tuntematon suuruus. Ymmärsin kuitenkin olla hiljaa, ja arvelin Paanasta naistenlehden kansikuvapojaksi tai NHL:n ykkösvaraukseksi. Molemmat arvaukseni olivat huteja.

Viime yönä en kuitenkaan nähnyt painajaisia tästä vaimoni mainitsemasta Paanasesta. Hiestä märkänä herätessäni huomasin miettiväni juuri päättyneitä yleisurheilun EM-kisoja ja sitä, miten suomalainen yleisurheiluvene hörppäsi Hollannissa oikein kunnolla vettä. Tiedotusvälineitäkin kiinnosti urheilijoidemme menestymistä enemmän se, istuuko valmentajalegendaksi nostettu ja omien sanojensa mukaan hörpyn väärään aikaan ottanut keihäsvalmentaja Kari Ihalainen EM-kisakatsomossa vai ei.

Suomalainen yleisurheilu lähti Amsterdamiin kuin pohjalainen isäntä savolaisiin häihin – takki auki. Olen melkein vannoutunut yleisurheilun seuraaja, mutta en muista, mitkä olivat viralliset tavoitteemme EM-kisoista. Monta mitalitoivoa taisi kuitenkin olla matkassa. Jopa minä – joka yleensä malttaa pitää ainakin toisen jalkansa maassa – hurahdin ilmojen teille odottamaan liikoja. Yksi vaivainen pronssi saatiin, sekin selkävaivaisen heittämänä. Kisoissa nähtiin liian monta suomalaista alisuorittajaa. Rioa ajatellen EM-menestyksemme ei lupaa hyvää.

Olen kiertänyt tänä kesänä jo monta yleisurheilukenttää. Urheilijoiden suoritusten lisäksi olen seurannut sitä, miten ohuen langan varassa monet kisajärjestelyt ovat. Mittanauhojen päässä seisovat ja sekuntikellot kaulassa istuvat toimitsijat ovat yleensä plus-seitsemänkymmentä papparaisia. Näin on ollut myös omissa kisoissamme täällä Hirvensalmella. Ilman meidän omia reinobjörnisiä, alpohasasia, juhopalimoita ja raimokurvisia ei kisakoneisto toimisi. Nämä Reinot, Alpot, Juhot ja Raimot ovat niitä työmyyriä, joita urheilukentillä tarvitaan. He ovat todellisia yleisurheilumiehiä henkeen ja vereen. Mitä tapahtuu, kun tuo sukupolvi jättää kentät?

Nuorempi sukupolvi puhuu mielellään yhteisöllisyydestä, koska se on trendikästä. Valitettavan harvoin tuo yhteisöllisyys kuitenkin pukeutuu teoiksi. Selkään taputtelijoiden sijasta yleisurheilukentille tarvitaan tekijöitä.

Mutta nyt minulta itseltänikin hävisi se sanoma, josta olin aivan vakavasti aikonut kirjoittaa. Se punainen lanka katosi kuin David Söderbergiltä rytmi EM-finaalin moukariringissä. Se häipyi kuin pieru Saharaan.