Kävin tänään ensimmäistä kertaa tämän talven lumilla hiihtämässä. En ollut hiihtänyt vuosikausiin, ja sen kyllä huomasin. Vasen jalka halusi hiihtää vapaalla tyylillä, oikea perinteistä. Tasapainon hakemisessa oli tekemistä. Tunsin itseni pieneksi hiihtokoululaiseksi, joka oli ensi kertaa sukset jalassa. Tämähän oli yllättävän vaikeata.
Ulkona oli
pari pakkasastetta, loistava sää ulkoiluun. Miten sinne ladulle pitäisi
pukeutua? Mätin vaatetta päälleni, kolmet housut ja neljä puseroa
päällyshousujen ja –takin alle. Kerrospukeutuminen oli kuulemma kaiken a ja o –
pakkassäässä. Monot jalkaan ja pipo päähän. Laitoin sukset jo pihassa kiinni.
Loistavassa kunnossa oleva latu-ura odotti vain 200 metrin päässä. Sekavalla
tyylillä selvisin ladulle. Hetken jo mietin, palaisinko tästä takaisin, mutta
latu-ura kutsui. Sisälläni asui pikkuinen Sakke. Kun jotain tehdään, se tehdään
täysillä.
Keli oli
mainio, sukset luistivat ja pitivät, mutta kroppa ei toiminut. Miten tämä voi
ollakin niin vaikeata. Ei sujunut kuin polkupyörällä ajo Strömsössä.
Vuosikausien hiihtämättömyys näkyi suorituksessa ja tyylissä ja tuntui etenkin
koko kropassa. Laskettelin Jänniskalliolta kuitenkin eteenpäin. Ajattelin vain
poiketa Sysmälänniemessä ja palata kotiin, tehdä semmoisen kolmen kilometrin
kokeilun.
Palattuani
niemestä pääladulle tuttu kaveri hiihteli viereeni. Hän kiitteli
kirjoituksestani, joka oli päivän Länsi-Savossa ja vaihdoimme muutenkin kuulumiset. Hän jatkoi matkaa
Urmaslahden laavua kohden. En malttanut kääntyäkään kohti kotia vaan huikkasin
kaverille, että hiihdähän sinä edellä, minä tulen perässä. Matkavauhti oli
minulle ehkä hieman liian luja. Perässä piti kuitenkin pysyä, sillä höpötimme siinä
matkalla kaikenlaista.
Laavulta
käännyimme takaisin kohti urheilukenttää. Muutama hiihtäjä ohitti meidät, ja
vastaankin tuli hiihtokansaa. Viimeisen mäennyppylän laskettuani vilkaisin
taakseni. Samassa oli nurin. Takaa tulija ohitti minut hieman hymyillen. Myös
edellä hiihtänyt kaverini huomasi pyllähtämiseni ja hiljensi vauhtia. Könysin
ylös ja jatkoin matkaani kaatumistani kaverille selitellen. Vihdoinkin olimme
kentällä. Hiihtokaverini kiitti matka- ja juttuseurasta ja kurvasi autolleen
toivottaen minulle mukavaa loppumatkaa. Kiittelin häntäkin. Kilometri vielä,
miten minä tästä selviän, mietin itsekseni.
Jatkoin
matkaa tasatyönnöin, sillä toinen mono hiersi ilkeästi kantapäätä. Nuorehko nainen
ohitti minut. Hänen hiihtonsa näytti helpolta. Päätin iskeä hänen peesiinsä,
mutta luovutin kymmen metriä hiihdettyäni. Vastaan tuli koululaisia. Heidänkin
kanssa piti jutella ja tauko tuli tarpeeseen. Heidänkin hiihtämisensä oli
helppoa. Vielä puoli kilometriä kotiin, olin puhki ja kantapäätäkin hiersi.
Mitä tästä
reissusta jäi käteen? Pesukoneellinen hikisiä vaatteita, rikki hiertynyt vasen
kantapää ja arat päkiät. Mutta vihdoinkin olin onnellisesti kotona – ja ilman
haavereita.
Huomenna
uudestaan? Jos nyt ei kuitenkaan vielä huomenna.