Ja mä hiihdän

Kävin tänään ensimmäistä kertaa tämän talven lumilla hiihtämässä. En ollut hiihtänyt vuosikausiin, ja sen kyllä huomasin. Vasen jalka halusi hiihtää vapaalla tyylillä, oikea perinteistä. Tasapainon hakemisessa oli tekemistä. Tunsin itseni pieneksi hiihtokoululaiseksi, joka oli ensi kertaa sukset jalassa. Tämähän oli yllättävän vaikeata.

Ulkona oli pari pakkasastetta, loistava sää ulkoiluun. Miten sinne ladulle pitäisi pukeutua? Mätin vaatetta päälleni, kolmet housut ja neljä puseroa päällyshousujen ja –takin alle. Kerrospukeutuminen oli kuulemma kaiken a ja o – pakkassäässä. Monot jalkaan ja pipo päähän. Laitoin sukset jo pihassa kiinni. Loistavassa kunnossa oleva latu-ura odotti vain 200 metrin päässä. Sekavalla tyylillä selvisin ladulle. Hetken jo mietin, palaisinko tästä takaisin, mutta latu-ura kutsui. Sisälläni asui pikkuinen Sakke. Kun jotain tehdään, se tehdään täysillä.

Keli oli mainio, sukset luistivat ja pitivät, mutta kroppa ei toiminut. Miten tämä voi ollakin niin vaikeata. Ei sujunut kuin polkupyörällä ajo Strömsössä. Vuosikausien hiihtämättömyys näkyi suorituksessa ja tyylissä ja tuntui etenkin koko kropassa. Laskettelin Jänniskalliolta kuitenkin eteenpäin. Ajattelin vain poiketa Sysmälänniemessä ja palata kotiin, tehdä semmoisen kolmen kilometrin kokeilun.

Palattuani niemestä pääladulle tuttu kaveri hiihteli viereeni. Hän kiitteli kirjoituksestani, joka oli päivän Länsi-Savossa ja vaihdoimme muutenkin kuulumiset. Hän jatkoi matkaa Urmaslahden laavua kohden. En malttanut kääntyäkään kohti kotia vaan huikkasin kaverille, että hiihdähän sinä edellä, minä tulen perässä. Matkavauhti oli minulle ehkä hieman liian luja. Perässä piti kuitenkin pysyä, sillä höpötimme siinä matkalla kaikenlaista.

Laavulta käännyimme takaisin kohti urheilukenttää. Muutama hiihtäjä ohitti meidät, ja vastaankin tuli hiihtokansaa. Viimeisen mäennyppylän laskettuani vilkaisin taakseni. Samassa oli nurin. Takaa tulija ohitti minut hieman hymyillen. Myös edellä hiihtänyt kaverini huomasi pyllähtämiseni ja hiljensi vauhtia. Könysin ylös ja jatkoin matkaani kaatumistani kaverille selitellen. Vihdoinkin olimme kentällä. Hiihtokaverini kiitti matka- ja juttuseurasta ja kurvasi autolleen toivottaen minulle mukavaa loppumatkaa. Kiittelin häntäkin. Kilometri vielä, miten minä tästä selviän, mietin itsekseni.

Jatkoin matkaa tasatyönnöin, sillä toinen mono hiersi ilkeästi kantapäätä. Nuorehko nainen ohitti minut. Hänen hiihtonsa näytti helpolta. Päätin iskeä hänen peesiinsä, mutta luovutin kymmen metriä hiihdettyäni. Vastaan tuli koululaisia. Heidänkin kanssa piti jutella ja tauko tuli tarpeeseen. Heidänkin hiihtämisensä oli helppoa. Vielä puoli kilometriä kotiin, olin puhki ja kantapäätäkin hiersi.

Mitä tästä reissusta jäi käteen? Pesukoneellinen hikisiä vaatteita, rikki hiertynyt vasen kantapää ja arat päkiät. Mutta vihdoinkin olin onnellisesti kotona – ja ilman haavereita.

Huomenna uudestaan? Jos nyt ei kuitenkaan vielä huomenna.