Kohtaamisia metsässä

 

Olen joskus miettinyt olenko suvaitsevainen vai en. En sitä, hyväksynkö toisten mielestä erilaisuuden vai en. Vaan ihan omasta mielestäni. Koska sillä ei ole minulle merkitystä, mitä toiset ajattelevat suvaitsevaisuudestani. Jos ensimmäinen kappale tuntui liian monimutkaiselta niin avaanpa asiaa hieman.

Lehdissä on paljon kirjoiteltu, kuinka thai-poimijat vievät marjat metsistä. Eräs (Raimo Ilaskivi) aikoinaan korkeassa virassakin ollut Anttolan pitkäaikainen kesäasukas kirjoitteli heistä Länsi-Savon palstalla. Kirjoittajan mielestä thai-poimijat eivät kuulu etelä-savolaisiin metsiin. Itse ole kahdesti kohdannut näitä kaukaa tulleita marjastajia omilla marjareissuillani. Ja voin kertoa, että molemmilla kerroilla minä olin ehtinyt viedä marjat metsästä. Heille jäi näiltä marjapaikoilta vain sammalta säkkeihin pantavaksi, jos he sellaista sattuivat harrastamaan.

Ensimmäisellä kerralla hänestä oli jopa hieman hyötyä minulle. Olin nimittäin pikkuisen eksynyt minulle tutussa metsässä. Eksyminen metsässä oli muuten minulle uusi juttu. Tien päällä ja kaupungeissa sitäkin tutumpi ilmiö. Täydet ämpärit kainalossa rämmin väsyneenä polkua etsien. Tiesin, että se oli aivan lähellä, mutta mihin hittoon se oli kadonnut. Aurinko paistoi täydeltä terältä, kun törmäsin häneen pienellä kukkulalla, jonka päälle hän oli levittänyt ison pressun. Sen vieressä oli muutamia haravia, isoja saaveja ja muita tarvekaluja. Olikohan kaveri tullut heinätöihin keskelle metsää, ajattelin. Tervehdysten jälkeen yritin kysellä häneltä kaikilla osaamillani kielillä, missä se hiton polku oli, jota myöten hänkin oli metsään hiippaillut.

Olin hiestä märkä ja väsynyt pinnani alkoi jo palaa, kun yhteistä kieltä ei löytynyt. Hän vain hymyili ja osoitti täysiä puolukkaämpäreitäni. Juuri kun oli kokonaan kärähtämäisilläni, hän tajusi, mitä kyselin ja osoitti kädellään pohjoiseen. Vihdoinkin. Etsimäni polku löytyi hänen osoittamastaan paikasta, muutaman kymmenen metrin päästä. Kiitokseksi heilautin kättäni ja jatkoin matkaani kilometrin päässä olevalle autolleni.

Parin viikon päästä kohtasin jälleen heitä. Tältäkin marjapaikalta olin ehtinyt kantaa kymmeniä ämpäreitä puolukkaa ennen heitä, joten metsä oli tyhjä. Polun varrella oli isoja säkkejä täynnä jotain. Vastaan tuli kolme likomärkää, mutta iloista ulkomaalaista poimijaa. Hymyillen he osoittivat jälleen täysiä puolukkaämpäreitäni ja jatkoivat matkaansa metsän siimeksessä oleville säkeilleen. En jäänyt heidän kanssaan enempiä turisemaan ja arvailemaan, löytyisikö yhteinen kieli tällä kertaa helpommin. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, etten tällä kertaa ollut eksyksissä.

Sovimme metsään, minä ja he. Mutta yhden neuvon heille annan. Opetelkaa sen verran suomea, että osaatte seuraavan kerran opastaa minut pois sieltä metsästä ja minun omalla kielelläni. Jos jostain ihmeen syystä sattuisin sinne toisen kerran eksymään. Siihen suomenkielen opiskeluunne riittää kolme sanaa: Missä polku? Tuolla!

Minusta on yhdentekevää vilistääkö metsissämme thai-poimijoita. Minulle on samantekevää, mitä joku kansanedustaja (Olli Immonen) kirjoittelee Facebookissa monikulttuurisuudesta. Tuntuu, että meistä suomalaisista on vain tullut liian herkkänahkaisia?