Perjantai-iltana
se vihdoinkin käynnistyi. Enkä tarkoita Mikkelin Jukureiden jääkiekon
liigataivalta, vaan Hirvensalmen Satulinnassa alkukesästä kuvattua Vain elämää -viihdeohjelman
viidettä tuotantokautta. Syksystä toiseen tämä kuntamme maisemissa purkitettu
ohjelmaformaatti istuttaa suomalaiset tv:n ääreen. Tälläkin kertaa avausjakso
sai aivan huikeat 1,2 miljoonan katsojaluvut.
Tietenkin
tätä ohjelmaa katsottiin myös meillä kotona. Taisin olla jopa perheestämme
ensimmäinen, joka varasi perjantai-iltana paikkansa tv:n äärestä hyvissä ajoin
ennen kahdeksaa. Vaikka en luokittele itseäni tämän ohjelman suurkuluttajiin,
niin toki tämä avausjakso piti katsoa, olihan se kuvattu lapsuuteni mieli maisemissa.
Olen
muutaman kerran kommentoinut ohjelmia kesken esitysten ja saanut siitä näpeilleni,
joten tällä kertaa päätin noudattaa perheemme hameväen antamaa neuvoa, ja olin
hiljaa. Ajattelin säästää kommenttini lauantaisaunan lauteille. Olen isoilta
pojilta kuullut, että siellä Kekkonenkin teki suuria päätöksiä. Seurasin
ohjelmaa olohuoneemme punaisesta keinutuolista jopa niin hiljaa, että jossakin
vaiheessa nukahdin. Torkut taisin ottaa Kuustosen Mikon esityksen aikana. En
kuulema paljoa menettänyt.
Pari
sunnuntaita sitten oli käynnistynyt myös uusi kotimainen sarja Korpelan
kujanjuoksu. Sille odotetaan samanlaista suosiota kuin Pirunpellolle aikoinaan.
Täytyy myöntää, että Taivaan tulet ja Pirunpelto ovat olleet ohjelmia, joita olen
itsekin seurannut nukahtamatta. Korpelan kujanjuoksussa on kuitenkin jotain
tökkivää. Se on tämä Kataja, huoltsikan apupoika, joka koheltaa aivan
päättömästi, muuten ihan katsottavalta tuntuvassa ohjelmassa.
Lauantai-iltana
rantasaunamme löylyissä otin nämä ohjelmat puheeksi. Koska isotkin pojat ovat kerran
saaneet lauteilla asioita sovittua, niin miksen minäkin. Kerroin vaimolleni,
ettei Tähkän päivä lähtenyt oikein käyntiin. Totesin myös, ettei Korpelan
kujanjuoksu toiminut. Uhosin – vieläpä aivan selvin päin – että minäkin osaan
näytellä Katajaa paremmin.
Vaimoni
silmäili pitkät päällä alastonta ja hiessä rypevää entisen jalkapalloilijan
vartaloani päästä varpaisiin, ja totesi: No jaa…
Ymmärrätte
varmaan tuon toteamuksen jälkeen, mikä oli ”neuvottelumme” lopputulos. Kataja
ähelsi sunnuntai-iltana yhdeksän ja kymmenen välillä olohuoneemme nurkassa.
Minä makasin lattialla Ikean uudella matolla.
Mä olen vähän ajatellut. Syysiltoina miettinyt, että mahtoivatkohan ne päätökset Kekkosenkin saunassa
syntyä yhtä helposti.