Nuorisotoimikunta on pakkopullaa

 

En tarkkaan tiedä, mitä kunnan nuorisotoimikunnassa puuhaillaan, mutta nuorisoa sen toiminta ei todellakaan kiinnosta. Meillä ”nuorisoneuvostosta” on tullut höpön-höpön juttu ja pakkopullaa.

Tiedän toki, että oman kuntammekin tuoreen nuorisofoorumin juuret ovat lähtöisin uudesta kuntalaista. Lain mukaan kunnanhallituksen tuli asettaa nuorisovaltuusto tai sitä vastaava nuorten vaikuttajaryhmä. Maamme hallitus on puhunut normien ja kuntien tehtävien purkamisesta. Tässä nyt on juuri hyvä esimerkki päivänvastaisesta toiminnasta.

Olen sen verran pyörinyt nuorten parissa, etten lainkaan ihmettele, etteivät tällaiset kukkahattutätien pakolliset toimikunnat heitä kiinnosta. Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, ettei nuorisofoorumista synny meillä lasta eikä sitä toistakaan. Mikä toimii Helsingissä, ei välttämä istu pienen pitäjän elämään.

Lain henki painottaa kuntalaisten osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien lisäämistä. Mielestäni hirvensalmelaisilla on tähän erinomaiset mahdollisuudet ilman tällaisia pakollisia toimikuntiakin. Paras tapa vaikuttaa, on tulla mukaan pitäjässä jo toimiviin järjestöihin, ja toimia niissä ja niiden kautta.

Katajan kujanjuoksua ja enemmän elämää

 

Perjantai-iltana se vihdoinkin käynnistyi. Enkä tarkoita Mikkelin Jukureiden jääkiekon liigataivalta, vaan Hirvensalmen Satulinnassa alkukesästä kuvattua Vain elämää -viihdeohjelman viidettä tuotantokautta. Syksystä toiseen tämä kuntamme maisemissa purkitettu ohjelmaformaatti istuttaa suomalaiset tv:n ääreen. Tälläkin kertaa avausjakso sai aivan huikeat 1,2 miljoonan katsojaluvut.

Tietenkin tätä ohjelmaa katsottiin myös meillä kotona. Taisin olla jopa perheestämme ensimmäinen, joka varasi perjantai-iltana paikkansa tv:n äärestä hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Vaikka en luokittele itseäni tämän ohjelman suurkuluttajiin, niin toki tämä avausjakso piti katsoa, olihan se kuvattu lapsuuteni mieli maisemissa.

Olen muutaman kerran kommentoinut ohjelmia kesken esitysten ja saanut siitä näpeilleni, joten tällä kertaa päätin noudattaa perheemme hameväen antamaa neuvoa, ja olin hiljaa. Ajattelin säästää kommenttini lauantaisaunan lauteille. Olen isoilta pojilta kuullut, että siellä Kekkonenkin teki suuria päätöksiä. Seurasin ohjelmaa olohuoneemme punaisesta keinutuolista jopa niin hiljaa, että jossakin vaiheessa nukahdin. Torkut taisin ottaa Kuustosen Mikon esityksen aikana. En kuulema paljoa menettänyt.

Pari sunnuntaita sitten oli käynnistynyt myös uusi kotimainen sarja Korpelan kujanjuoksu. Sille odotetaan samanlaista suosiota kuin Pirunpellolle aikoinaan. Täytyy myöntää, että Taivaan tulet ja Pirunpelto ovat olleet ohjelmia, joita olen itsekin seurannut nukahtamatta. Korpelan kujanjuoksussa on kuitenkin jotain tökkivää. Se on tämä Kataja, huoltsikan apupoika, joka koheltaa aivan päättömästi, muuten ihan katsottavalta tuntuvassa ohjelmassa.

Lauantai-iltana rantasaunamme löylyissä otin nämä ohjelmat puheeksi. Koska isotkin pojat ovat kerran saaneet lauteilla asioita sovittua, niin miksen minäkin. Kerroin vaimolleni, ettei Tähkän päivä lähtenyt oikein käyntiin. Totesin myös, ettei Korpelan kujanjuoksu toiminut. Uhosin – vieläpä aivan selvin päin – että minäkin osaan näytellä Katajaa paremmin.

Vaimoni silmäili pitkät päällä alastonta ja hiessä rypevää entisen jalkapalloilijan vartaloani päästä varpaisiin, ja totesi: No jaa…

Ymmärrätte varmaan tuon toteamuksen jälkeen, mikä oli ”neuvottelumme” lopputulos. Kataja ähelsi sunnuntai-iltana yhdeksän ja kymmenen välillä olohuoneemme nurkassa. Minä makasin lattialla Ikean uudella matolla.

Mä olen vähän ajatellut. Syysiltoina miettinyt, että mahtoivatkohan ne päätökset Kekkosenkin saunassa syntyä yhtä helposti.

Viis veisaan

 

Hirvensalmen seurakunnassa suoritettu piispantarkastus ei maakunnallista uutiskynnystä ylittänyt. Maakuntalehti toki piipahti jututtamassa Hirvensalmella tarkastuksella olevaa piispaa koko kirkkoa repivästä asiasta, samaa sukupuolta olevien vihkimisestä.

Tiedän, että tarkastuksen asialistalla on ollut varmasti arkisempiakin, ja meitä hirvensalmelaisia lähemmin koskettavia asioita. Kirkkovaltuutetuilta oli esimerkiksi jo etukäteen tiedusteltu heidän näkemyksiään seurakunnan elämästä ja toiminnasta, hyvistä ja huonoista asioista. Toivottavasti torstaina saamme edes paikallislehdestä lukea näistä tarkastuksessa esille nousseista paikallisista asioista.

Sen tiedän, että tarkastuksessa on puhuttu seurakunnan ja kunnan välisen yhteistyön tärkeydestä. Tarkastuksessa kannettiin myös huolta – ainakin piispan taholta – siitä, miten lapset ja nuoret saadaan mukaan Hirvensalmen seurakunnan toimintaan.

On totta, että seurakunnan ja kunnan nykysuhteet voisivat olla muutakin kuin viralliset. Valitettava tosiasia on, että välit ovat heikentyneet nykyisen kirkkoherran kaudella. Sitä ei varmasti kukaan kiistä.

Edellisen kirkkoherran Pekka Huokunan aikana kunnan ja seurakunnan edustajat tapasivat pari kertaa vuodessa. Noissa palavereissa vaihdettiin kuulumiset, ja jopa suunniteltiin yhteisiä asioita. Samaa käytäntöä pyrittiin jatkamaan nykyisen kirkkoherran astuttua virkaansa. Olenko oikein ymmärtänyt, että tätä hyväksi nähtyä käytäntöä ei kuitenkaan koettu enää tärkeäksi seurakunnan puolelta? Palaverit taisivat jäädä yhteen yritykseen. Kannattaisikohan kuitenkin vielä kerran kokeilla?

Edellä olevien neljän kappaleen aasinsillan jälkeen on helppo ratsastaa itse asiaan. Minulla itselläni on ollut monenlaisia ”suhteita” seurakunnan kirkkoherroihin. Erkki Parikka vaikutti vahvasti omaan työuraani. Hänen suosituksestaan minut valittiin 80-luvun alussa paikallislehtemme toimittajaksi, vaikka en tuota paikkaa edes hakenut.

Lehtimiesuraani oli kulunut vain puoli vuotta, kun eläkkeelle siirtyneen Parikan jälkeen kirkkoherraksi valittu Erkki Markkanen oli ”kimpussani”. Seurakunnassa oli tullut avoimeksi taloudenhoitajan paikka. Markkanen kävi pyytämässä minua siihen toteamalla, että jos haet, niin sinut valitaan. Kirjoitin jopa hakemuksen, mutta näin jälkikäteen ajatellen tein oikein, kun jätin sen toimituksen pöytälaatikkoon.

Pekka Huokunan kirkkoherrakaudella siihen saakka ”kirkkoon kuulumaton” perheeni liittyi seurakuntaan. Se oli vahvasti seurakuntapastorina tuohon aikaan toimineen Eeva Sankarin ”ansiota”. Eeva teki kovasti työtä lasten ja nuorten parissa. Huokunan kaudella seurakunta eli muutenkin kukoistuksensa kautta. Seurakunnassa oli elämisen maku.

Valon ja luottamuksen aika oli tullut kuitenkin päätökseen. Nykyisen kirkkoherran näkemykset ja omani eivät kohdanneet missään vaiheessa. Kirjoitin asiasta silloiselle piispallekin vastausta saamatta. Eräänä lokakuisena päivänä kävin jättämässä eroilmoitukseni kirkkoherranvirastossa. Kun kävelin virastolta pois terveleppäkujaa pitkin, sitä helpotuksen tunnetta ei voinut kuvailla.