Tiedän, että
tarkastuksen asialistalla on ollut varmasti arkisempiakin, ja meitä
hirvensalmelaisia lähemmin koskettavia asioita. Kirkkovaltuutetuilta oli esimerkiksi
jo etukäteen tiedusteltu heidän näkemyksiään seurakunnan elämästä ja toiminnasta,
hyvistä ja huonoista asioista. Toivottavasti torstaina saamme edes
paikallislehdestä lukea näistä tarkastuksessa esille nousseista paikallisista asioista.
Sen tiedän,
että tarkastuksessa on puhuttu seurakunnan ja kunnan välisen yhteistyön
tärkeydestä. Tarkastuksessa kannettiin myös huolta – ainakin piispan taholta –
siitä, miten lapset ja nuoret saadaan mukaan Hirvensalmen seurakunnan
toimintaan.
On totta,
että seurakunnan ja kunnan nykysuhteet voisivat olla muutakin kuin viralliset.
Valitettava tosiasia on, että välit ovat heikentyneet nykyisen kirkkoherran
kaudella. Sitä ei varmasti kukaan kiistä.
Edellisen
kirkkoherran Pekka Huokunan aikana kunnan ja seurakunnan edustajat tapasivat
pari kertaa vuodessa. Noissa palavereissa vaihdettiin kuulumiset, ja jopa
suunniteltiin yhteisiä asioita. Samaa käytäntöä pyrittiin jatkamaan nykyisen
kirkkoherran astuttua virkaansa. Olenko oikein ymmärtänyt, että tätä hyväksi
nähtyä käytäntöä ei kuitenkaan koettu enää tärkeäksi seurakunnan puolelta? Palaverit
taisivat jäädä yhteen yritykseen. Kannattaisikohan kuitenkin vielä kerran
kokeilla?
Edellä
olevien neljän kappaleen aasinsillan jälkeen on helppo ratsastaa itse asiaan.
Minulla itselläni on ollut monenlaisia ”suhteita” seurakunnan kirkkoherroihin.
Erkki Parikka vaikutti vahvasti omaan työuraani. Hänen suosituksestaan minut
valittiin 80-luvun alussa paikallislehtemme toimittajaksi, vaikka en tuota
paikkaa edes hakenut.
Lehtimiesuraani
oli kulunut vain puoli vuotta, kun eläkkeelle siirtyneen Parikan jälkeen
kirkkoherraksi valittu Erkki Markkanen oli ”kimpussani”. Seurakunnassa oli
tullut avoimeksi taloudenhoitajan paikka. Markkanen kävi pyytämässä minua
siihen toteamalla, että jos haet, niin sinut valitaan. Kirjoitin jopa
hakemuksen, mutta näin jälkikäteen ajatellen tein oikein, kun jätin sen
toimituksen pöytälaatikkoon.
Pekka
Huokunan kirkkoherrakaudella siihen saakka ”kirkkoon kuulumaton” perheeni
liittyi seurakuntaan. Se oli vahvasti seurakuntapastorina tuohon aikaan
toimineen Eeva Sankarin ”ansiota”. Eeva teki kovasti työtä lasten ja nuorten
parissa. Huokunan kaudella seurakunta eli muutenkin kukoistuksensa kautta.
Seurakunnassa oli elämisen maku.
Valon ja
luottamuksen aika oli tullut kuitenkin päätökseen. Nykyisen kirkkoherran
näkemykset ja omani eivät kohdanneet missään vaiheessa. Kirjoitin asiasta
silloiselle piispallekin vastausta saamatta. Eräänä lokakuisena päivänä kävin
jättämässä eroilmoitukseni kirkkoherranvirastossa. Kun kävelin virastolta pois
terveleppäkujaa pitkin, sitä helpotuksen tunnetta ei voinut kuvailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti