Lauantaiaamun
suunnitelmani menivät uusiksi. Olen viime aikoina viihtynyt saunan takana.
Kirves kädessä siellä on ollut jotenkin niin turvallinen olo. Olin juuri
ehtinyt pukea verannalla olleet pihavaatteet päälleni. Vaatteet, joiden kanssa
ei mennä pihaporttia kauemmaksi, ihmisten ilmoille, ja suunnistaa saunalle, kun
vaimoni huusi ovelta, että vessa ei vedä.
Olisin
varmaan kironnut mielessäni, jos olisin osannut. Palasin verannalle, riisuin
FinSafetyt jalastani, pipo päässä, rukkaset kädessä menin vessaan. Pönttö oli
istuinrengasta myöten täynnä vettä, ei aivan kirkasta. Odottelimme pari
minuuttia, mitä tapahtuisi. Ei mitään.
Ajattelin
mielessäni, ettei vika voinut olla sadan metrin päässä olevalla pumppaamolla. Olin
ollut ulkona ja kuulin, että Erkki kävi siellä juuri perjantaina tarkistamassa
laitoksen. Hain varastosta vasaran ja nostin pihamaallamme olevan viemärilinjan
kaivon kannen auki. Se oli vahvaa tekoa, tehty viisi senttiä paksusta
teräksestä ja painoi ainakin parikymmentä kiloa. Varmaan turvallisuussyistä.
Kaivo oli
siisti ja vedetön. Mikä nyt neuvoksi? Muistin, että olin joskus jonkun röörin
aukaisuun käyttänyt ohutta vaijeria. En löytänyt sitä enää, mutta varaston
seinällä roikkui puolitoistametrinen pesukoneen vesiliitäntäletku. Kun palasin
se kädessäni takaisin vessaan, minulla oli kummelimainen olo.
Sain
survottua letkua metrin verran pöntön kautta viemäriin. Pari-kolme kovaa
puhallusta, pöntön vedenpinta pärskähtelee kuin mehu juomalasissa kun siihen
puhaltaa pillillä, kylpyhuoneessa lattiakaivo korahtelee. Mitä ihmettä,
yhtäkkiä vedenpinta aleneekin. Simsalabim!
Juoksen
kiireesti ulos viemärikaivolle. Mitään ei kuitenkaan näy. Jostain kuuluu outoa
urinaa. Katson taivaalle, viikolla oli useampikin helikopteri lentänyt
ylitsemme, ääni oli hieman samankaltainen. Olisiko jälleen uusi lento tulossa?
Ei, ääni kuuluukin maan alta ja voimistuu. Pian putken pato räiskähtää kaivon
kylkeen ja pärskeet kohoavat metrin korkeuteen. Vedän naamani kauemmaksi. Virta
katoaa kohti puhdistamoa. Vaimoni katsoo ikkunasta touhuamistani, peukutan.
Palaan
vessaan ja vedän pönttöön työntämäni letkun pois. Vaimoni toteaa, että merkkaa
pää, josta puhalsin. On se huumori-ihmisiä, tuo vaimoni.
Sunnuntaiaamuna
istun varoen pöntölle. Jos se ei toimikaan? Painan hellästi tyhjennyspainiketta.
Se toimii, se vetää.
Helpottaa.
Odota vähän,
mä käyn katsomassa mitä iskä touhuaa ulkona. Vaikka se ei mikään ihan peukalo
keskellä kämmentä mies olekaan, niin joskus se on tullut otsa veressä sisälle.
Oli nuorin tyttäremme viikolla todennut skypessä kaverilleen.
Niinpä. Tämän
kaiken epävarmuuden keskellä pidetään huolta toisistamme.