Perä pystyssä

Se on edelleen hyvännäköinen, vaikka sillä ikää onkin. Peräkin on nyt pystyssä, samalla lailla se oli nuorena ja uutena. Muutaman kuukauden se jo näytti elämässään harhapoluille eksyneeltä, aikamiespojalta, joka laahustaa kaupungin katuja velton näköisenä, tyhjä tölkkipussi kädessään, hartiat kumarassa. Peräkin roikotti lähes maata. Peräkoukkukin karahti joka kerta katukivetykseen, kun sillä kurvaili Keskustien porttikongista sisäpihalle, kerrostalokyttääjän kiikaroitavaksi ja ”iloksi”.

Jo tammikuussa huomasin, että alakouluikään tullut autoni oli jotenkin alavireinen. Jyväskylään ajaessani Leivonmäen poikkitien montut pitivät ilkeän kuuloisen kolahduksen niihin osuessani, vaikka yritin parhaani mukaan väistellä. Hirvensalmen ja Jyväskylän väliä on tullut ajettua lähes viikoittain, kolinaan alkoi tottua, vaikka eihän se normaalia kolinaa ollut, ainakaan vaimoni mielestä.

Myönnän, etten ymmärrä autoista oikeastaan mitään, joten tällä viikolla vein sen varmuuden vuoksi tutkimuksiin. Molemmat takajouset olivat poikki. Nyt ne on korjattu, peräkin on pystyssä kuin soitimella olevalla metsolla, kelpaa taas ajella.

Pari tuntia siihen vierähti, kun jouset uusittiin. Kaksi tuntia odottelua, miten saisin aikani Mikkelissä kulumaan? Siinähän sitä saikin olla pellepeloton, keksiä tekemistä. Parlamenttien täysistunnot kauppakeskusten kahviloiden pöydissä näyttivät olevan vauhdissa, kuten aina tähän aikaan aamupäivästä. Toisesta oli yksi kuppila, jossa taisin viimeksi istua, lopettanut. Torilla sinniteltiin maalismarkkinoiden jälkimmäistä päivää. Puolityhjällä markkinapaikalla tuli vastaan enemmän maalaisia kuin kaupunkilaisia. Markkinat oli nopeasti nähty.

Vaimoni oli muutama viikko sitten hankkinut museokortin ja ehdotti sen vinguttamista. Itselläni oli vain eläkeläiskortti, sillä pääsin puoleen hintaan. Kaupungin taidemuseo näyttää erikoistuneen kantaa ottavaan taiteeseen. Tällä kertaa saamelaisiin ja häirikköihin. Ei ollut tungosta sielläkään, olimme sillä kertaa ainoat taidepläjäyksestä nauttineet.

Hiljaista oli poliisitalon edustallakin, poliitikkojen markkinakujalla. Paikalla oli puolenkymmentä kojua. Jokaisessa kojussa muutama tärkeän näköinen henkilö, keskustelivat keskenään. Sain kävellä kaikessa rauhassa kojujen editse, kukaan ei tullut nykäisemään hihasta, kukaan ei tyrkyttänyt poliittista lehtistä, kukaan ei kysellyt kuulumisia. Ei ollut vaalit vielä tulossa. Olin onnellinen, sillä kolmatta taidepläjäystä en olisi kaivannutkaan, kahdessakin oli aivan tarpeeksi.

Seuraavan päivän lehdessä politiikkakujan silmäätekevät valittivat olleensa väärässä paikassa. Olisivat halunneet olla torilla. Olivat nyt vajaan sadan metrin päässä siitä. Kaikesta sitä pitääkin valittaakin. Olisikohan se heidän poliittinen sanomansa ollut parempaa, erilaisempaa, jos olisivat olleet torilla? Tuskinpa vaan, samaa, mitä aina.