Olen viime
aikoina ollut hallitusneuvotteluiden keskiössä, sillä niitä on käyty meillä
kotonakin. Pähkäilyn kohteena on mittaluokaltaan paljon isompi asia kuin mistä
maamme hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat vääntäneet kättä. Kyseessä on
koira.
Valtakunnallisesti
maamme pelastusneuvottelut ajautuivat umpikujaan. Umpisolmua availlaan nyt
meilläkin. Koska emme ole päässeet asiassa yhteisymmärrykseen, päätin tehdä
sovintoesityksen. En ottanut Sipilästä mallia. Pääministerihän päätti sanella
lopputuloksen. Minä sentään annan mahdollisuuden valita: joko koira tai minä
meidän kotona.
Perheeni
naisilla on nyt vaihtoehto valita. Kumman isännän he haluavat kotiinsa, koiran
vai minut. Odottelen vesikielellä vastausta.
Tässä
koira-asiassa minuun on yritetty vedota monella tapaa. ”Ajattele miten söpö
näky olisi, kun taluttaisit pientä kilttiä karvaturria lenkillä.” Ehkä se on
söpöä naisten mielestä, mutta minusta iljettävämpää näkyä ei juurikaan ole. Iso
kaljupäinen mies ja pieni buudeli remminpäässä kuseksimassa kylillä ja
kaduilla. Tuosta näystä puuttuu vain se, että miehellä olisi vaaleanpunainen
balettihame päällään. Hyi sentään.
Mummolani
kodissa, jossa kasvoin, 50- ja 60-luvulla oli koira. Valokuvista päätellen olen
viettänyt lapsuuteni Turren kopissa. Eräässäkin kuvassa alle 2-vuotiaana istun
Turren vieressä lumihangessa. Oma henkilökohtainen ja se ainut elävä muistoni
hänestä on, kun näin hänen makaavan kuolleena tallin lattialla.
Toinen
koiramuistoni on jo aikuisiältä Leivonmäeltä. Kävelin syksyisessä metsässä, kun
naapurin koira pelmahti eteeni. Se pyöri ympärilläni ja haisteli niin kuin
koirilla ilmeisesti on tapana. Kun käännyin jatkaakseni matkaa, tarrasi tämä
riiviö takapuoleeni kiinni. Mietin, oliko hajuni hänelle niin vastustamaton,
mutta muistaakseni en pieraissut, vai oliko kyseessä vain ruotsalaista
sukujuurta oleva nelijalkainen. Mutta sen koommin en ole persettäni kääntänyt
koirille. Jäi siitä sen verran mukavat muistot takapuoleeni.
Tiedän
olevani asioissa, pienissä ja suurissa, ilmeisesti tässä koira-asiassakin,
hyvin musta-valkoinen ja minut on leimattu vanhan liiton mieheksi. Mutta niin
oli Kekkonenkin. Mutta mitä on tullut hänen jälkeensä? Rivi valokuvia meidänkin
koulumme ruokalan seinälle. Onhan siellä toki yksi, Niinistö. Hänessä on
ajoittain ollut jotain kekkosmaista, vanhan liiton miestä. Nykynuoriso taitaisi
sanoa ”munaa”.
Tulin juuri
lenkiltä. Pururadan nurmi oli leikattu leveästi (kiitos alueen
kunnossapitäjälle hyvästä työstä). Tuntui kuin olisin kävellyt valtatiellä. Kiersin
Mäkniston laavun kautta. Ja arvatkaapa, vastaan tuli nainen valkoisen
villakoiransa kanssa. Nyt sitten ovat etusääreni kipeinä käveltyäni takaperin
useita satoja metrejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti