perjantai 18. syyskuuta 2015

Hallitusneuvotteluita


 

Olen viime aikoina ollut hallitusneuvotteluiden keskiössä, sillä niitä on käyty meillä kotonakin. Pähkäilyn kohteena on mittaluokaltaan paljon isompi asia kuin mistä maamme hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat vääntäneet kättä. Kyseessä on koira.

Valtakunnallisesti maamme pelastusneuvottelut ajautuivat umpikujaan. Umpisolmua availlaan nyt meilläkin. Koska emme ole päässeet asiassa yhteisymmärrykseen, päätin tehdä sovintoesityksen. En ottanut Sipilästä mallia. Pääministerihän päätti sanella lopputuloksen. Minä sentään annan mahdollisuuden valita: joko koira tai minä meidän kotona.

Perheeni naisilla on nyt vaihtoehto valita. Kumman isännän he haluavat kotiinsa, koiran vai minut. Odottelen vesikielellä vastausta.

Tässä koira-asiassa minuun on yritetty vedota monella tapaa. ”Ajattele miten söpö näky olisi, kun taluttaisit pientä kilttiä karvaturria lenkillä.” Ehkä se on söpöä naisten mielestä, mutta minusta iljettävämpää näkyä ei juurikaan ole. Iso kaljupäinen mies ja pieni buudeli remminpäässä kuseksimassa kylillä ja kaduilla. Tuosta näystä puuttuu vain se, että miehellä olisi vaaleanpunainen balettihame päällään. Hyi sentään.

Mummolani kodissa, jossa kasvoin, 50- ja 60-luvulla oli koira. Valokuvista päätellen olen viettänyt lapsuuteni Turren kopissa. Eräässäkin kuvassa alle 2-vuotiaana istun Turren vieressä lumihangessa. Oma henkilökohtainen ja se ainut elävä muistoni hänestä on, kun näin hänen makaavan kuolleena tallin lattialla.

Toinen koiramuistoni on jo aikuisiältä Leivonmäeltä. Kävelin syksyisessä metsässä, kun naapurin koira pelmahti eteeni. Se pyöri ympärilläni ja haisteli niin kuin koirilla ilmeisesti on tapana. Kun käännyin jatkaakseni matkaa, tarrasi tämä riiviö takapuoleeni kiinni. Mietin, oliko hajuni hänelle niin vastustamaton, mutta muistaakseni en pieraissut, vai oliko kyseessä vain ruotsalaista sukujuurta oleva nelijalkainen. Mutta sen koommin en ole persettäni kääntänyt koirille. Jäi siitä sen verran mukavat muistot takapuoleeni.

Tiedän olevani asioissa, pienissä ja suurissa, ilmeisesti tässä koira-asiassakin, hyvin musta-valkoinen ja minut on leimattu vanhan liiton mieheksi. Mutta niin oli Kekkonenkin. Mutta mitä on tullut hänen jälkeensä? Rivi valokuvia meidänkin koulumme ruokalan seinälle. Onhan siellä toki yksi, Niinistö. Hänessä on ajoittain ollut jotain kekkosmaista, vanhan liiton miestä. Nykynuoriso taitaisi sanoa ”munaa”.

Tulin juuri lenkiltä. Pururadan nurmi oli leikattu leveästi (kiitos alueen kunnossapitäjälle hyvästä työstä). Tuntui kuin olisin kävellyt valtatiellä. Kiersin Mäkniston laavun kautta. Ja arvatkaapa, vastaan tuli nainen valkoisen villakoiransa kanssa. Nyt sitten ovat etusääreni kipeinä käveltyäni takaperin useita satoja metrejä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti