Keijo kävelee keväällä

 

Vaimoni luki minua taas tänään kuin avointa kirjaa. Oli auringonpaisteinen syyssää ja olin saanut leikattua pensasaitamme. Siinä touhutessani ajatukseni olivat kirmaisseet villihevosen lailla asiasta toiseen. Sisälle tultuani vaimoni kysyi, oliko taas sattunut jotain. Olinko tällä kertaa vahingossa leikannut käteeni, kun viime kerralla vedin sirpillä nilkkaani? Vai oliko vain hyvä juttu mielessä? Näkyi kuulema naamastani, että jotain oli tapahtunut. Vastasin hänelle, että oli.

Kirjoitapa se sitten, että saan illalla lukea, totesi vaimoni. Tehän tiedätte, ettei kukko käskien laula. Mutta meilläpäin näyttää laulavan.

Aitaa leikatessani mietiskelin myös asioita. Tai oikeastaan ne lensivät mieleeni kuin palsamin siemenet syksyiselle taivaalle. Minulle on joskus huomauteltu, kuinka patamusta ja yksiniittinen mielipiteiltäni olen. Tästä on välillä puhuttu vakavasti kotonakin. Joskus ole kuullut siitä kylässäkin. Minua se ei ole haitannut, sillä tunnen olevani sinut mielipiteineni ja ympäristöni kanssa. Omasta mielestäni en ole lainkaan negatiivinen. Olen vain realisti. Ehkä siksi, että synnyin väärin päin. Pylly edellä.

On tietysti ihan mukavaa olla positiivinen, jos ei halua katsoa totuutta silmiin. Eihän siinä mitään, mutta joskus positiivisuuskin menee yli. Otan esimerkin elävästä elämästä muutaman vuoden takaa.

Isäni sairastui vakavasti. Hänet tutkittiin Kuopiossa. Lääkärit kurkistivat pään sisään ja totesivat, korkeintaan vuosi. Viesti oli selvä: mitään ei ole enää tehtävissä. Tästä muutaman kuukauden kuluttua isäni ei enää pärjännytkään kotona, ja osoitteena oli hoitolaitos.

Isäni oli juuri tuotu vuodeosastolle. Pistäydyin häntä katsomassa. Käytävällä kohtasin hoitajan. Hän oli oikea positiivisuuden ilopilleri ja liihotteli molemmat jalat ilmassa. Hän kertoi iloisesti, kuinka kuntouttavaa osaston toiminta oli. Mieleeni maalattiin kuvaa: muutaman viikon kuluttua isäni seisoisi omilla jaloillaan ja pärjäisi jälleen kotona. Minusta tilanne tuntui hyvin epätodelliselta. Tuntui kuin olisin ollut Tuukkalan taidetuvassa Kaija Juurikkalan maalatessa sielustani kuvaa - ja tietenkin mustalla. Yhtä kaukana tuo tilanne osastolla oli todellisuudesta.

Hetken jo mielessäni ajattelin, että oliko keksitty kaiken parantava ihmelääke. Ajattelin kysyä tältä positiivisuuden keulakuvalta, olikohan hän varmasti tutustunut lääkärin diagnoosiin? Ihan vain varmistaakseni, että puhuisimme samasta Keijosta. Jos olisin tämän ääneen kysynyt, hoitaja olisi arvatenkin katsellut minua kuin lehmä uutta porttia - jopa luullut hulluksi.

En muista kauanko tuota positiivisuuden ilosanomaan olin kuunnellut, mutta kun havahduin, kysyin: missä huoneessa isäni oli. Kiitin luojaani, sillä onneksi seurassani ei ollut muita naisia, hieman itseäni vanhempaa äitiäni tai minua huomattavasti nuorempaa vaimoani. Hehän olisivat saattaneet jopa uskoa noita ilosanoja – ainakin äitini. Vaimoni tuskin, sillä olen saanut näiden reilun kolmenkymmenen avioliittovuotemme aikana kasvatettua hänestäkin jo melko hyvän realistin.

Keijo ei kävellyt enää keväällä omin jaloin. Reilun neljän kuukauden kuluttua tästä isäni kannettiin hautausmaan multiin. Tänään auringon paistaessa ja pensasaitaa leikatessani ajattelin, että noin positiivisesti ajattelee vain nainen. Mutta naisenkin - jos hän kerran ajattelee – pitäisi pitää, ainakin se toinen jalka maassa. Ihan vain siksi, että realisti ei putoa korkealta.

Illalla kävin vielä lenkillä ja tallasin koirankakkaan. Kirosin. Joku positiivisuuden äitihahmo olisi tästäkin tilanteesta varmaan löytänyt jotain myönteistä. Hän olisi arvatenkin tokaissut: Onneksi et astunut molemmilla jaloilla.