Vaimoni luki
minua taas tänään kuin avointa kirjaa. Oli auringonpaisteinen syyssää ja olin
saanut leikattua pensasaitamme. Siinä touhutessani ajatukseni olivat
kirmaisseet villihevosen lailla asiasta toiseen. Sisälle tultuani vaimoni kysyi,
oliko taas sattunut jotain. Olinko tällä kertaa vahingossa leikannut käteeni,
kun viime kerralla vedin sirpillä nilkkaani? Vai oliko vain hyvä juttu
mielessä? Näkyi kuulema naamastani, että jotain oli tapahtunut. Vastasin
hänelle, että oli.
Kirjoitapa
se sitten, että saan illalla lukea, totesi vaimoni. Tehän tiedätte, ettei kukko
käskien laula. Mutta meilläpäin näyttää laulavan.
Aitaa
leikatessani mietiskelin myös asioita. Tai oikeastaan ne lensivät mieleeni kuin
palsamin siemenet syksyiselle taivaalle. Minulle on joskus huomauteltu, kuinka
patamusta ja yksiniittinen mielipiteiltäni olen. Tästä on välillä puhuttu
vakavasti kotonakin. Joskus ole kuullut siitä kylässäkin. Minua se ei ole
haitannut, sillä tunnen olevani sinut mielipiteineni ja ympäristöni kanssa.
Omasta mielestäni en ole lainkaan negatiivinen. Olen vain realisti. Ehkä siksi,
että synnyin väärin päin. Pylly edellä.
On tietysti
ihan mukavaa olla positiivinen, jos ei halua katsoa totuutta silmiin. Eihän
siinä mitään, mutta joskus positiivisuuskin menee yli. Otan esimerkin elävästä
elämästä muutaman vuoden takaa.
Isäni
sairastui vakavasti. Hänet tutkittiin Kuopiossa. Lääkärit kurkistivat pään
sisään ja totesivat, korkeintaan vuosi. Viesti oli selvä: mitään ei ole enää
tehtävissä. Tästä muutaman kuukauden kuluttua isäni ei enää pärjännytkään
kotona, ja osoitteena oli hoitolaitos.
Isäni oli
juuri tuotu vuodeosastolle. Pistäydyin häntä katsomassa. Käytävällä kohtasin
hoitajan. Hän oli oikea positiivisuuden ilopilleri ja liihotteli molemmat jalat
ilmassa. Hän kertoi iloisesti, kuinka kuntouttavaa osaston toiminta oli. Mieleeni
maalattiin kuvaa: muutaman viikon kuluttua isäni seisoisi omilla jaloillaan ja
pärjäisi jälleen kotona. Minusta tilanne tuntui hyvin epätodelliselta. Tuntui
kuin olisin ollut Tuukkalan taidetuvassa Kaija Juurikkalan maalatessa
sielustani kuvaa - ja tietenkin mustalla. Yhtä kaukana tuo tilanne osastolla
oli todellisuudesta.
Hetken jo mielessäni
ajattelin, että oliko keksitty kaiken parantava ihmelääke. Ajattelin kysyä tältä
positiivisuuden keulakuvalta, olikohan hän varmasti tutustunut lääkärin diagnoosiin?
Ihan vain varmistaakseni, että puhuisimme samasta Keijosta. Jos olisin tämän
ääneen kysynyt, hoitaja olisi arvatenkin katsellut minua kuin lehmä uutta
porttia - jopa luullut hulluksi.
En muista
kauanko tuota positiivisuuden ilosanomaan olin kuunnellut, mutta kun havahduin,
kysyin: missä huoneessa isäni oli. Kiitin luojaani, sillä onneksi seurassani ei
ollut muita naisia, hieman itseäni vanhempaa äitiäni tai minua huomattavasti
nuorempaa vaimoani. Hehän olisivat saattaneet jopa uskoa noita ilosanoja –
ainakin äitini. Vaimoni tuskin, sillä olen saanut näiden reilun kolmenkymmenen
avioliittovuotemme aikana kasvatettua hänestäkin jo melko hyvän realistin.
Keijo ei
kävellyt enää keväällä omin jaloin. Reilun neljän kuukauden kuluttua tästä
isäni kannettiin hautausmaan multiin. Tänään auringon paistaessa ja pensasaitaa
leikatessani ajattelin, että noin positiivisesti ajattelee vain nainen. Mutta
naisenkin - jos hän kerran ajattelee – pitäisi pitää, ainakin se toinen jalka
maassa. Ihan vain siksi, että realisti ei putoa korkealta.
Illalla
kävin vielä lenkillä ja tallasin koirankakkaan. Kirosin. Joku positiivisuuden
äitihahmo olisi tästäkin tilanteesta varmaan löytänyt jotain myönteistä. Hän
olisi arvatenkin tokaissut: Onneksi et astunut molemmilla jaloilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti