Helpolla ei pääse pitkälle - urheilussakaan

 

Muutaman vuoden tauon jälkeen osallistuin torstai-iltana Etelä-Savon Yleisurheilun syyskokoukseen Juvalla ja yllätyin. Perille päästyäni hieraisin tunnin ajomatkasta väsyneitä silmiäni. Luulin aluksi astuneeni väärään huoneeseen, koska näytti siltä, että siellä olisi kokoustanut viimeisillä voimillaan elossa sinnittelevä, pikkukylän maamiesseura. Paikalla oli vain kourallinen väkeä. Minun piti oikein huoltamon kassaneidiltä varmistaa, etten nähnyt unta ja olinhan varmasti oikeassa paikassa, Juvan ABC:llä ESY:n kokouksessa? Vanhasta muistista odotin nimittäin näkeväni runsain joukoin yleisurheiluihmisiä ympäri maakuntaa.

Muistikuvani oli oikea, mutta odotukseni väärät. Kassa totesi hymyillen, että olin oikeassa kabinetissa. Kun viimeksi olin vastaavassa kokouksessa, oli vastassa väenpaljoutta. Vanhoina hyvinä vuosina ESY:n tapana oli palkita syyskokouksessa menestyneitä urheilijoita. Se toi kokouksiin urheilijoita ja muita seuratoimijoita. Osa tuli tietenkin silloinkin pakosta. Nyt tuosta tavasta on päätetty luopua, ja lähes kaikki vähätkin tulevat vähän pakosta.

Piirijärjestön syyskokouksessa oli paikalla vain kymmenen henkilöä. Heistäkin neljä oli istuvan hallituksen jäseniä. Piirin 24. seurasta edustettuina oli ainoastaan kuusi. Siis vain neljännes. Tämä kertoo mielestäni kahdesta asiasta. Piirijärjestön aika on ajanut etelä-savolaisessa yleisurheilussa ohitse. Seuroissa piirin toimintaa taidetaan pitää lähinnä puuhasteluna, kun kokouksiin ei edes osallistuta. En tiedä onko näin, mutta siltä näyttää. Etelä-savolaisella yleisurheilulla menee hyvin. Ainakin tämä vuosi oli menestyksekäs ja edeltäjäänsä parempi. Mutta sen seurojen kattojärjestön pitäisi kysyä itseltään: Miksei sen toiminta kiinnosta?

ESY:ssä iloitaan mm. lisenssimäärän kasvusta. Kasvoivathan ne reilulla 150:llä. Ovatko asiat hyvin, ja mitä ilonaihetta on siinä, jos seuralla on yli sata maksettua yleisurheilulisenssiä, mutta vain kourallisen verran kilpailevia lapsia ja nuoria? Kumpi on tärkeämpää: saada lapset ja nuoret kentälle harjoittelemaan ja kilpailemaan vai suuri lisenssimäärä? Jostakin kertoo myös se, ettei piirin toiminta kiinnosta kuin lähinnä savonlinnalaisia. Piirihallituksessa heitä on puolet, ja puheenjohtaja päälle. Ehkä näen alkutalvisen harmauden keskellä tämän kaiken vain liian musta-valkoisena.

Olin edellisenä viikonloppuna perinteisessä urheiluseminaarissa Tallinnassa. Siellä vanhan liiton jääräkin sai vahvistusta ”Helpolla ei pääse pitkälle” –ajatuksilleen. Yhteiskunnassa on menty hifistelylinjalle.

Valitettavasti näin on tapahtunut urheilussakin. Ollaanko oikeilla linjoilla, kun maajoukkuestatuksen saaneella leirillä tehdään voimaa harjanvarsia nostelemalla ja juoksuharjoituksia kumiritsoilla? Kaiken pitää olla uutta ja mukavaa. Hikikarpalo otsalla on karmea asia. Se on out-juttu. Hifistely sen sijaan on in.

Yksi asia minua jäi hirveästi harmittamaan tuolla antoisalla Viron reissulla. Kohtasin ”Kymppi Levelin”, Napapiirin Sankarit –elokuvasta tutun näyttelijän, Mia Nuutilan. Ja minulla ei ollut kynää eikä paperia, jotta olisin voinut pyytää nimmarin. Selfiekin jäi ottamatta, sillä vanhassa nokialaisessani ei ole etukameraa. Niillä olisi ollut mukava minunkin hifistellä kavereilleni.

Huippu-Urheilu-Uutiset –lehdessä ”Ilpon iiseissä” kysellään urheiluaiheisia kysymyksiä. Minulta kysyttiin menomatkalla laivalla: Mitä yhteistä on kahlaajalinnuilla ja Pepe Höltällä? Arvauksia voitte heitellä blogini kommentteihin. Vastauksen, joka ei muuten liity millään tavalla urheiluun, kerron teille sitten seuraavan seminaarin jälkeen.

Vihreää valoa vintillä – piikkilankaa rajoille

 

Sivistyslautakunnan vuosi sitten asettama museotoiminnan kehittämisryhmä, jossa on ollut mukana myös Hirvensalmi-seuran edustaja, sai äskettäin valmiiksi mielenkiintoisen, toteuttamiskelpoisen ja yksimielisen ehdotuksen. Sivistyslautakunnan eilen hyväksymässä esityksessä Ahti Karjalaisen elämäntyömuseo Tupa ja kotiseutumuseo siirretään yhteisiin tiloihin Pitäjäntuvan kiinteistöön.

Vähintään vuosikymmenen ajan esillä ollut museoiden kehittämis- ja yhdistämisvisio näyttää vihdoinkin toteutuvan vuonna 2017. Yksi pieni mutka hankkeessa vielä tosin on. Yhdistämiselle tarvitaan kotiseutumuseota emännöivän Hirvensalmi-seuran siunaus. Tähän saakka jarru on ollut juuri kotiseutumuseon vintillä, mutta nyt näyttää, että sielläkin palaa vihreä valo. Järki näyttää lopulta voittavan. Mahtava juttu.

Uuteen museokuvioon sisältyy myös toinen mielenkiintoinen idea. Museotaloon tulisi myös tilat vaihtuvalle näyttelylle. Tamminiemen museon vaihtuvassa näyttelyssä esitellään parhaillaan Anne Pohtamon missiasuja. Meillähän ensimmäisenä teemana voisi olla Vain Elämää. Tämä toimikunnan erään jäsenen heittämä ajatus ei kuulosta lainkaan huonolta.

Museoasiassa soudetaan nyt hyvään suuntaan. Toteutuessaan hanke parantaa museoiden saavutettavuutta, kiinnostavuutta ja lisää niiden kävijämäärää.

”Turvapaikanhakijat saapuvat Pertunmaalle jo lähipäivinä.” ”Turvapaikan hakijat tulivat Savonlinnaan.” ”Hennalan turvapaikkakeskukseen hälytetään lähes päivittäin poliisi.” Länsi-Savo kertoo tänään, että Suomen Punainen Risti avaa todennäköisesti vielä loppuvuoden aikana Etelä-Savoon uuden vastaanottokeskuksen.
SPR:n Kaakkois-Suomen piirin toiminnanjohtaja Arja Vainio sanoo, että maakunnassa ei ole vielä ”lähellekään valmista”. - Uusia vastaanottokeskuksia pitää vielä avata paljon ja olemme mukana. Etelä-Savon osalta vastaanottokeskuksien perustamisessa ollaan vasta hyvässä alussa, Vainio näkee.

Omassa kunnassamme kunnanhallitus päätti tarjota Suonsalmen koulua pakolaisten tarpeisiin. Päätös ei ollut yksimielinen. Kiitos Pylkkäsen Pentille rohkeudesta olla asiassa kanssani samaa mieltä. Minusta hallitus teki virheen esittäessään entistä koulua Elyn tarpeisiin.

Kunnanjohtaja Seppo Ruhanen tyynnytteli ja arveli, ettei kouluamme tarvita Elyn majoitustarpeisiin. Itse uskon, kun lueskelen Vainion ”visioita”, että on vain ajan kysymys, kun Suonsalmelle saapuu turvapaikanhakijoita. Silti toivon, että Seppo olisi tässä asiassa oikeassa.

Ruotsi on ottanut käyttöön kovat otteet, rajatarkastukset. Keski-Euroopassa valtiot pysyttävät aitoja rajoilleen. Maltalla mietitään ratkaisua tälle kansainvaellukselle. Enää ei voida puhua hallitsemattomasta maahanmuutosta, vaan suoranaisesta kaaoksesta.

Tulevana maanantaina kunnanhallitus käsittelee oman kuntamme kiintiöpakolaismäärän nostamista 25:stä 35:een. Minusta kuntamme on jo tehnyt oman osuutensa, eikä rajan nostamiselle ole tarvetta.

Mies kun synnyttää, kivut ovat kovat

 

Maan hallitus sai puristettua kasaan historialliseksi luonnehditun sote-päätöksen. Sote-vauvan äitien Juhan, Aleksanderin ja Timon synnytystuskat olivat äärettömän kovat – näin ainakin julkisuuteen annettiin ymmärtää. Lopulta SSS-kolmikon vauva putkahti maailmaan, ilmiselvästi keskosena. Heti nimittäin käynnistyi vääntö siitä, mitä lopulta päätettiin ja mistä ei. Joku jo arvioi hallituksen rakennelleen oikein kunnon hallintohimmelin. Mutta eikö tämä joulunalus juuri olekin himmelien teon aikaa.

Minulle tuo näytelmä toi pikemminkin mieleen Göteborgin MM-kisat 1995 ja miesten 50 kilometrin kävelyn tuskaisen loppuhuipentuman. Jännitin Valentin Konosen viime kilometrejä TV:n ääressä ristiriitaisin tuntein. Välillä näytti nimittäin siltä, että Kononen kaatuu millä hetkellä hyvänsä ja matkanteko jää siihen. Mutta Vallupa ei kaatunut, vaan käveli maaliin ja mestariksi. Samalla hänestä tuli kaikkien aikojen menestynein suomalainen kilpakävelijä. Myöhästyneet onnitteluni Vallulle ikimuistoisesta jännitysnäytelmästä.

Kolmen SSS:n hallituksesta ei tule mestaria, eikä maamme menestyneintä hallitusta. Siitä voisin lyödä muutaman maahanmuuttajan verran vetoa. Mutta jotain hyvääkin synnytetyssä keskosessa on. Neljännen tuotantokauden Vain elämää –tähti Anssi Kela laulaa: ”Meistä piti tulla lääkäreitä ja astronautteja”. Kolme ässää synnytti meille SS-sairaalan ja tekee meistä etelä-savolaisista – ei suinkaan natseja, vaan ilmiselvästi astronautteja. Mikkelin keskussairaalasta on nimittäin tulossa riisutun mallin satelliittisairaala.

Se toinen Juha (Rehula), jonka puheista ei tahdo Erkkikään saada selvää, kertoi heti, ettei hallitus ole vielä päättänyt soten tarkemmista yksityiskohdista, täyden palvelun sairaaloista tai SS-sairaaloista. Niistä hallituksen synnytyspoltot alkavat joskus puolen vuoden kuluttua kevättalvella. Media kuitenkin tietää jo kertoa, että Mikkeliin tulee SS-sairaala.

Se minua mietityttää, mitä tuo riisutun palvelun sairaala oikein tarkoittaa. Lähetetäänkö meidät etelä-savolaiset sairaat todella avaruusmatkalle ilman laskuvarjoa?  Jos esimerkiksi Mikkelin sairaalassa ei 90-luvulla olisi tarjottu synnyttäjille palveluja, minun olisi pitänyt toimia kätilönä. Kaksi nuorimmaista tytärtäni eivät nimittäin paljoa etukäteen ilmoitelleet aikovansa syntyä. Otavan kohdalla Primerassa oli satanen lasissa kun kannustin vaimoani olemaan ponnistamatta. ”Perkele, paina kaasua”, kuului kartturin paikalta, kun hurjastelimme synnyttämään.

Hirvensalmelta lähdöstämme ei ehtinyt kulua kuin tunti, kun pienokaisemme parkaisi Mikkelin keskussairaalassa ensimmäiset huutonsa. Jos meidän olisi pitänyt kiirehtiä Kuopioon, olisin joutunut kätilön hommiin Joronjäljen terassilla. Siinäpä sitä olisi ollut Puurtisen Auvollakin ihmettelemistä, ja varmasti enemmän kuin Sukulan Jyrkin jutuissa.

Aivan vakavasti puhuttaessa, kolmen ässän sote-linjaus sai karhut kömpimään talviunille ja paikallispoliitikot pois koloistaan. Etelä-savolaiset päättäjätkin ovat heränneet puolustamaan omaa sairaalaansa. Mutta miksi vasta nyt, kun pissa on jo housussa. Etelä-Savon sote-juna meni jo ja puksuttaa kohti Etelä-Karjalaa. Maakunnan päättäjien ja kansanedustajien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Olenko minä varmasti tehnyt kaikkeni, että Etelä-Savo ei saa omaa sote-aluetta?

Valoa ja Valmarinia

 

Pissahätä herätti minut viime yönä kolmen aikaan. Ajattelin, että eiköhän tässä aamuun selvitä. Kieriskeltyäni vartin sängyssä, antauduin. Pieni hätä oli kehittynyt kusihädäksi, ja jokainen mies tietää, mitä silloin pitää tehdä. Kömmin pimeään vessaan. Tein tarpeeni tällä kertaa istualtani. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Minusta on aivan normaalia, että kusihätä herättää kerran yössä. Muutama viikko sitten olin epänormaalissa tilassa. Ravasin yön aikana kolmesti vessassa. Syynä tähän oli jääkaapistamme löytynyt pieni pullo. Perheemme valonsytyttäjä kertoi ostaneensa sen. Hän oli kuullut juoman tehokkuudesta ja terveellisyydestä työpaikallaan olevalta toiselta valonsytyttäjältä.

Minulle tuo vaatimattoman näköinen pullo toi mieleen lapsuuteni. Mietin, nautittiinko lapsuudenkodissani, silloisen kunnalliskodin nykyisen Satulinnan kupeessa, tuota juomaa 50- ja 60-luvuilla. Minun ei tarvinnut kaivella varmistusta asialle hoitokodin dementiaosaston mummoilta. Riitti kun soitin siskolleni. Hän on kävelevä muistitikku. Hän muistaa syntymänikin, vaikka on minua vuosia nuorempi. Naisen muisti on pitkä ja ihmeellinen.

Pullon kyljessä luvattiin, että aine edistää normaalia energia-aineenvaihduntaan. Tämä suomalainen tuote oli kultamitalein kansainvälisesti palkittu. Koska en uskonut tälläkään kertaa muistitikkuuni, googlasin varmuuden vuoksi. Valmarin-juoman kehitti Helsingin Yliopiston maanviljelyskemian ja -fysiikan professori J. Valmari. Hän työskenteli professori A.I. Virtasen Nobel-palkitussa tutkimusryhmässä 1930-luvulla ja sai Valmarin-kivennäisliuoksen kehitystyön päätökseen vuonna 1938.  Sitä käytettiin mm. sodan aikana rintamalla. Sodan jälkeen Valmarinista tuli mm. kilpaurheilijoiden ja -voimailijoiden suosima tehokas kehon palautumisen edistäjä. Näin valistettiin netissä.

Kysymättä lupaa kuten tapanani on, korkkasin pullon. Olen nauttinut juomaa muutaman viikon, mutta en vielä tiedä, kuinka se vaikuttaa kehoni palautumiseen. Eilen illallakin nukahdin kesken jalkapallo-ottelun. Onneksi en enää pelaa futista, sillä saattaisin myös torkahtaa kentälle. Yhdestä asiasta kuitenkin olen varma. Ainakin se kusettaa.

Muutamalla sanalla täytyy avata myös perheeni valonsytyttäjää. Hänellä on ihmeellinen tapa aivan konkreettisesti sytytellä valoja joka puolelle kotiamme. Eräänä iltanakin keittiömme loisti kuin amerikkalainen joulukuusi. Joka ikisessä lampussa paloi valo. Merry Christmas!

Keittiöön tullessani napsautin tiskipöydän valon pois päältä. Tuolloin jääkaapin ovelta kuului: ”Älä sammuta, olin juuri tulossa siihen puuhaamaan.” Hieman myöhemmin sammutin wc:n valon, jonka hän oli sytyttänyt viisi minuuttia aiemmin. Taas kuului keittiöstä: ”Älä sammuta, olen kohta menossa sinne.” Sen tässä valomeren keskellä opin, että naisen kohta on yli viisi minuuttia. Toki tuon olin havainnut jo paljon aikaisemminkin.

Kesällä hän kertoi, että valo, jonka voisin käydä illalla sammuttamassa oli reilun 50 metrin päässä makuuhuoneemme ikkunasta oleva katuvalo. Se kuulemma killittää hänen kiinni oleviin silmiinsäkin kaiken yötä – illalla ikkunan karmiin teipatun pimennysverhonkin takaa.

Päätin, että tähän ongelmaan löytyisi ratkaisu. Ensiksi ajattelin kivittää katulampun rikki. Koska en ole mikään terroristi, ratkaisin asian rauhanomaisesti. Teetätin kesällä ikkunaremontin ja hankimme makuhuoneemme ikkunaan sälekaihtimet. Ihan vain varmuuden vuoksi kiinnitin ikkunaan myös sen vanhan pimennysverhon. Enää ei valo killitä hänen nukkuviin silmiinsä. Ongelman ratkaiseminen maksoi lähes kymppitonnin. Mutta mitäpä sitä ei mies tekisi rakkaansa eteen! Silti se pieni terroristiteko olisi ehkä tullut halvemmaksi.