Helpolla ei pääse pitkälle - urheilussakaan

 

Muutaman vuoden tauon jälkeen osallistuin torstai-iltana Etelä-Savon Yleisurheilun syyskokoukseen Juvalla ja yllätyin. Perille päästyäni hieraisin tunnin ajomatkasta väsyneitä silmiäni. Luulin aluksi astuneeni väärään huoneeseen, koska näytti siltä, että siellä olisi kokoustanut viimeisillä voimillaan elossa sinnittelevä, pikkukylän maamiesseura. Paikalla oli vain kourallinen väkeä. Minun piti oikein huoltamon kassaneidiltä varmistaa, etten nähnyt unta ja olinhan varmasti oikeassa paikassa, Juvan ABC:llä ESY:n kokouksessa? Vanhasta muistista odotin nimittäin näkeväni runsain joukoin yleisurheiluihmisiä ympäri maakuntaa.

Muistikuvani oli oikea, mutta odotukseni väärät. Kassa totesi hymyillen, että olin oikeassa kabinetissa. Kun viimeksi olin vastaavassa kokouksessa, oli vastassa väenpaljoutta. Vanhoina hyvinä vuosina ESY:n tapana oli palkita syyskokouksessa menestyneitä urheilijoita. Se toi kokouksiin urheilijoita ja muita seuratoimijoita. Osa tuli tietenkin silloinkin pakosta. Nyt tuosta tavasta on päätetty luopua, ja lähes kaikki vähätkin tulevat vähän pakosta.

Piirijärjestön syyskokouksessa oli paikalla vain kymmenen henkilöä. Heistäkin neljä oli istuvan hallituksen jäseniä. Piirin 24. seurasta edustettuina oli ainoastaan kuusi. Siis vain neljännes. Tämä kertoo mielestäni kahdesta asiasta. Piirijärjestön aika on ajanut etelä-savolaisessa yleisurheilussa ohitse. Seuroissa piirin toimintaa taidetaan pitää lähinnä puuhasteluna, kun kokouksiin ei edes osallistuta. En tiedä onko näin, mutta siltä näyttää. Etelä-savolaisella yleisurheilulla menee hyvin. Ainakin tämä vuosi oli menestyksekäs ja edeltäjäänsä parempi. Mutta sen seurojen kattojärjestön pitäisi kysyä itseltään: Miksei sen toiminta kiinnosta?

ESY:ssä iloitaan mm. lisenssimäärän kasvusta. Kasvoivathan ne reilulla 150:llä. Ovatko asiat hyvin, ja mitä ilonaihetta on siinä, jos seuralla on yli sata maksettua yleisurheilulisenssiä, mutta vain kourallisen verran kilpailevia lapsia ja nuoria? Kumpi on tärkeämpää: saada lapset ja nuoret kentälle harjoittelemaan ja kilpailemaan vai suuri lisenssimäärä? Jostakin kertoo myös se, ettei piirin toiminta kiinnosta kuin lähinnä savonlinnalaisia. Piirihallituksessa heitä on puolet, ja puheenjohtaja päälle. Ehkä näen alkutalvisen harmauden keskellä tämän kaiken vain liian musta-valkoisena.

Olin edellisenä viikonloppuna perinteisessä urheiluseminaarissa Tallinnassa. Siellä vanhan liiton jääräkin sai vahvistusta ”Helpolla ei pääse pitkälle” –ajatuksilleen. Yhteiskunnassa on menty hifistelylinjalle.

Valitettavasti näin on tapahtunut urheilussakin. Ollaanko oikeilla linjoilla, kun maajoukkuestatuksen saaneella leirillä tehdään voimaa harjanvarsia nostelemalla ja juoksuharjoituksia kumiritsoilla? Kaiken pitää olla uutta ja mukavaa. Hikikarpalo otsalla on karmea asia. Se on out-juttu. Hifistely sen sijaan on in.

Yksi asia minua jäi hirveästi harmittamaan tuolla antoisalla Viron reissulla. Kohtasin ”Kymppi Levelin”, Napapiirin Sankarit –elokuvasta tutun näyttelijän, Mia Nuutilan. Ja minulla ei ollut kynää eikä paperia, jotta olisin voinut pyytää nimmarin. Selfiekin jäi ottamatta, sillä vanhassa nokialaisessani ei ole etukameraa. Niillä olisi ollut mukava minunkin hifistellä kavereilleni.

Huippu-Urheilu-Uutiset –lehdessä ”Ilpon iiseissä” kysellään urheiluaiheisia kysymyksiä. Minulta kysyttiin menomatkalla laivalla: Mitä yhteistä on kahlaajalinnuilla ja Pepe Höltällä? Arvauksia voitte heitellä blogini kommentteihin. Vastauksen, joka ei muuten liity millään tavalla urheiluun, kerron teille sitten seuraavan seminaarin jälkeen.