Valoa ja Valmarinia

 

Pissahätä herätti minut viime yönä kolmen aikaan. Ajattelin, että eiköhän tässä aamuun selvitä. Kieriskeltyäni vartin sängyssä, antauduin. Pieni hätä oli kehittynyt kusihädäksi, ja jokainen mies tietää, mitä silloin pitää tehdä. Kömmin pimeään vessaan. Tein tarpeeni tällä kertaa istualtani. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Minusta on aivan normaalia, että kusihätä herättää kerran yössä. Muutama viikko sitten olin epänormaalissa tilassa. Ravasin yön aikana kolmesti vessassa. Syynä tähän oli jääkaapistamme löytynyt pieni pullo. Perheemme valonsytyttäjä kertoi ostaneensa sen. Hän oli kuullut juoman tehokkuudesta ja terveellisyydestä työpaikallaan olevalta toiselta valonsytyttäjältä.

Minulle tuo vaatimattoman näköinen pullo toi mieleen lapsuuteni. Mietin, nautittiinko lapsuudenkodissani, silloisen kunnalliskodin nykyisen Satulinnan kupeessa, tuota juomaa 50- ja 60-luvuilla. Minun ei tarvinnut kaivella varmistusta asialle hoitokodin dementiaosaston mummoilta. Riitti kun soitin siskolleni. Hän on kävelevä muistitikku. Hän muistaa syntymänikin, vaikka on minua vuosia nuorempi. Naisen muisti on pitkä ja ihmeellinen.

Pullon kyljessä luvattiin, että aine edistää normaalia energia-aineenvaihduntaan. Tämä suomalainen tuote oli kultamitalein kansainvälisesti palkittu. Koska en uskonut tälläkään kertaa muistitikkuuni, googlasin varmuuden vuoksi. Valmarin-juoman kehitti Helsingin Yliopiston maanviljelyskemian ja -fysiikan professori J. Valmari. Hän työskenteli professori A.I. Virtasen Nobel-palkitussa tutkimusryhmässä 1930-luvulla ja sai Valmarin-kivennäisliuoksen kehitystyön päätökseen vuonna 1938.  Sitä käytettiin mm. sodan aikana rintamalla. Sodan jälkeen Valmarinista tuli mm. kilpaurheilijoiden ja -voimailijoiden suosima tehokas kehon palautumisen edistäjä. Näin valistettiin netissä.

Kysymättä lupaa kuten tapanani on, korkkasin pullon. Olen nauttinut juomaa muutaman viikon, mutta en vielä tiedä, kuinka se vaikuttaa kehoni palautumiseen. Eilen illallakin nukahdin kesken jalkapallo-ottelun. Onneksi en enää pelaa futista, sillä saattaisin myös torkahtaa kentälle. Yhdestä asiasta kuitenkin olen varma. Ainakin se kusettaa.

Muutamalla sanalla täytyy avata myös perheeni valonsytyttäjää. Hänellä on ihmeellinen tapa aivan konkreettisesti sytytellä valoja joka puolelle kotiamme. Eräänä iltanakin keittiömme loisti kuin amerikkalainen joulukuusi. Joka ikisessä lampussa paloi valo. Merry Christmas!

Keittiöön tullessani napsautin tiskipöydän valon pois päältä. Tuolloin jääkaapin ovelta kuului: ”Älä sammuta, olin juuri tulossa siihen puuhaamaan.” Hieman myöhemmin sammutin wc:n valon, jonka hän oli sytyttänyt viisi minuuttia aiemmin. Taas kuului keittiöstä: ”Älä sammuta, olen kohta menossa sinne.” Sen tässä valomeren keskellä opin, että naisen kohta on yli viisi minuuttia. Toki tuon olin havainnut jo paljon aikaisemminkin.

Kesällä hän kertoi, että valo, jonka voisin käydä illalla sammuttamassa oli reilun 50 metrin päässä makuuhuoneemme ikkunasta oleva katuvalo. Se kuulemma killittää hänen kiinni oleviin silmiinsäkin kaiken yötä – illalla ikkunan karmiin teipatun pimennysverhonkin takaa.

Päätin, että tähän ongelmaan löytyisi ratkaisu. Ensiksi ajattelin kivittää katulampun rikki. Koska en ole mikään terroristi, ratkaisin asian rauhanomaisesti. Teetätin kesällä ikkunaremontin ja hankimme makuhuoneemme ikkunaan sälekaihtimet. Ihan vain varmuuden vuoksi kiinnitin ikkunaan myös sen vanhan pimennysverhon. Enää ei valo killitä hänen nukkuviin silmiinsä. Ongelman ratkaiseminen maksoi lähes kymppitonnin. Mutta mitäpä sitä ei mies tekisi rakkaansa eteen! Silti se pieni terroristiteko olisi ehkä tullut halvemmaksi.