Lautamiehet laineilla

 

Kuntamme sote-kuntayhtymän valtuutettujen valinta on ollut kuin airoton ja tapiton vene, jota on yritetty meloa rantaan toistaiseksi huonolla menestyksellä. Kolmas soutukerta on kesäkuussa valtuustossa. Ellei kunnanhallitus sitten ehdi tässä välissä vielä vääntää laitonta päätöstä, ja panna viime valtuuston laittomaksi tulkitsemaani päätöstä voimaan.

Valtuustomme maaliskuussa tekemä ensimmäinen päätös lensi kuin huonosti heitetty frisbee takaisin sote-kuntayhtymän valtuustosta. Valitsemamme henkilöt eivät sopineet alueen poliittisten piirijärjestöjen kuvioihin. Virallisen lausunnon mukaan päätöksemme oli yhtymäsopimuksen vastainen. Se, että jollakin sopimuksella tai suosituksella sidottaisiin kuntamme demokraattinen päätöksenteko, ei vain sovi omaan ajatusmaailmaani. Kunnan itsemääräämisoikeus on nimittäin hyvin vahva.

Valtuustomme toisella soutukerralla, Vapun jälkeisenä maanantaina, kapsahdettiin jälleen kunnolla karille. Tällä kertaa aivan omin voimin ja johdatuksin yritettiin kauhoa airotonta ja tapitonta venettä rantaan. Valtuuston puheenjohtaja sortui - parin paikallisen lautamiehen ohjeistamana – selkeään menettelytapavirheeseen johtaessaan kokousta.

Näin ainakin asian ymmärsin, kun sitä maanantai-iltana kysyttiin Kuntaliiton johtavalta lakimieheltä Riitta Myllymäeltä kunnantalolla pidetyssä uutta Kuntalakia koskevassa tilaisuudessa. Myllymäen kanta oli selkeä: valtuuston puheenjohtajan olisi pitänyt suorittaa vaali tuossa kokouksessa tehtyjen kahden henkilöehdotuksen kesken. Puheenjohtaja menetteli väärin jättäessään toisen ehdotuksen kylmästi hyväksymättä.

On selvää, ettei kunnanhallitus voi panna tällaista päätöstä täytäntöön. Tämä on varmasti vaikea pala paikallisille lautamiehille, jotka ovat tätä sote-soppaa soutaneet ja huovanneet. Eikä tarvitse olla mikään noorakarma, kun voi ennustaa, että hallituksessa asiasta äänestetään. Olen aivan varma, että joku lautamies ehdottaa tämän laittomaksi katsomani päätöksen toimeenpanemista. Jos valtuustopäätös toimenpannaan, hallitus tekee nähdäkseni uuden laittoman päätöksen.

Politiikka on aika veikeää ja kummallista. Vaikka sain toimittajan työssäni nähdä ja kokea kaikenlaista, niin silti politiikassa riittää minullakin vielä ihmettelemistä. Kun olen päässyt nyt läheltä seuraamaan, niin tuntuu, että kunnan asioiden hyvä hoitaminen on kuin naisen miellyttäminen.

Nyt en kerro omasta kokemuksestani, vaan kaverini. Hän kertoi klassisen tarinan, kuinka hänen vaimonsa ”aina” valittaa, ettei hän muka koskaan vie tätä ulos syömään. Kaverini päätti kerran yllättää töistä tulevan vaimonsa. Hän oli ajanut Hirvensalmelta Mikkeliin ruokakauppaan. Ostanut automarketin valmisruokatorilta kummallekin aterialaatikot – vaimolle salaattiaterian, koska vaimo piti salaateista. Kattanut ne, ja Tallinnasta tuomansa kolmen litran Sangre de Toro -hanapunaviinin – koska vaimo tykkäsi punaviinistä – kaapista löytämänsä aterimet ja pari pahvimukia terassin pöydälle. Tunnelman luojaksi hän oli vielä virittänyt terassilla olleen radion SuomiPopin taajuudelle, ja vieläpä laittanut jouluisen led-kynttilän palamaan.

Kun seuraavana päivänä tapasin kaverini, ei minun tarvinnut kysyä, miten romanttinen yllätys oli onnistunut. Sen näki hänen naamastaan.

Kysäisin kuitenkin varmuuden vuoksi, että taisivat olla tällä kertaa ne pahviset mukit.

Hän katsoi minua ja totesi: Ei. Vaimoni totesi hanapakkausta katsoessaan, että juopottelemaanko aion ryhtyä. Olisi pitänyt olla pulloviiniä.

Kaverini jatkoi vielä: nyt ymmärrän, ettei sinullakaan siellä politiikassa ole helppoa. Vaikka kuinka yrittää tehdä parhaansa, niin aina löytyy valittamisen aihetta.

Nuo sanat tulivat suoraan sydämestä. Mutta kaverini ei olekaan lautamies.

Mihin tarvitsen kirkkoa?

 

Vaimoni lueskeli eräänä iltana kirjastosta lainaamaansa lehteä – tapansa mukaan ääneen. Hän oli löytänyt Anna –lehden pääkirjoitussivulta mielenkiintoisen jutun. Siinä toimittaja Iina Alanko kertoi, kuinka oli 17-vuotiaana eronnut kirkosta vastalauseena sille, ettei kirkolliskokous hyväksynyt naisia papeiksi.

”Asia korjaantui aika pian, mutta en koskaan palannut kirkon huomaan: pidin sitä pitkään vanhoillisena ja tekopyhä instituutiona.” Alanko kirjoittaa ja kertoo, että on viime aikoina alkanut yhä vakavammin miettiä kirkkoon liittymistä. ”Sen ovat saaneet aikaan avaramieliset ja liberaalit papit, sellaiset kuin Irja Askola ja Kari Kanala.” Alanko kirjoittaa.

En ole seurannut kirkollista elämää enää vuosiin. Olen vähän pihalla näistä Alangon mainitsemista nimistä. Askola taitaa kuitenkin olla joku piispan tapainen, ja Kanala televisiosta tuttu parisuhdepappi. Jos oikein muistan.

Tuo kotonani perjantai-iltana kuuntelemani äänilehti palautti minulle mieliin syksyn 2007. Oli koulujen syyslomaviikko, kun mittani tuli täyteen. Kävelin kirkkoherranvirastoon ja erosin kirkosta. Päivä oli perjantai 26.10. Omaan eroamiseen ei liittynyt yhtä yleviä ajatuksia kuin toimittaja Alangolla. Sillä minulle on aivan sama, kuka kirkossa saarnaa, nainen vai mies tai miten kirkko suhtautuu homoseksuaaleihin ja maahanmuuttajiin. Omaan eroamiseen riitti paljon maallisempi asia: Oman seurakuntani kirkkoherran toiminta. Se ei mielestäni ollut kirkon palvelijalle sopivaa: Joka toinen viikko minut ”haukuttiin”. Joka toinen viikko pyydettiin anteeksi.

Alanko pohtii liittymistä kirkkoon. Jaloillaan voi äänestää tietysti Alangonkin miettimään suuntaan, mutta sellaista mahdollisuutta ei ole edes tullut omiin uniini. On mahdotonta, että liittyisin kirkkoon nykyisen ”hallitsijan” aikana. Näin päätin tuona lokakuun päivänä lähes vuosikymmen sitten. Päätöstäni en ole katunut. Eikä kukaan ole vielä minulle kertonut, mihin minä kirkkoa todella tarvitsisin. Miksi minun tulisi olla seurakunnan jäsen?

Toimittajan uraltani mieleeni on jäänyt toki hyviäkin seurakunnallisia muistoja. Sain kirjoittaa monia mukavia uutisia, esimerkiksi Kotikirkon killan toiminnasta. Silloin elettiin Huokunan Pekan ja Sankareiden Eevan ja Jeremiaksen aikakautta. Silloin seurakunta eli carpe diem, tässä ja nyt. Se oli mukana seurakuntalaisten elämässä. En tiedä, missä se elää nyt.

En myöskään tiedä tätä kirjoittaessani, julkaisenko tämän koskaan blogissani. Jos kuitenkin luette tämän, niin rakas vaimoni – muusani – on tämän ”hyväksynyt”. Nyt varmaan ajattelette, että mahdan olla tossun alla.

Sanotaan, että parempi tossun alla kuin veneen alla. Toki viime talvet ovat olleet niin leutoja, että veneenkin alla olisi kyllä pärjännyt.

Kaksi edellistä kappaletta heitin muuten ihan vitsillä. Uskokaa pois.

Kuten huomaatte. Tänä lauantai-iltana tämä juttu ei nyt lähtenyt oikein lentoon, lähellekään herran temppeliä.

Aitäh, ystävät

 

Muutamia päiviä sitten kilahti vanha vuosikymmen täyteen. En ole asiaa enemmin ajatellut, sillä tapanani ei ole pohtia tällaisia toissijaisia asioita, kuten ikääni. Jos olisin nainen, tilanne voisi olla toinen…

Ehkä ympäristö huomaa iän tuomat muutokset minussa paremmin kuin minä itse. Täytyy toki myöntää, että joskus – mutta onneksi harvoin - olen havainnut itsekin lenkillä vetoja ottaessani, että juoksuni on tuntunut itsestäni – ja varmaan näyttänytkin - vanhainkodilta vapauteen karanneen papan köpöttelyltä. Vaimoni kyllä totesi kannustavasti, että näytin pikemminkin entiseltä jalkapalloilijalta. No, eipä noiden - karkuripapan ja entisen palloilijan - juoksutyyleissä taida suuremmin eroa olla. Kovin huonosti ovat Huuhkajatkin pallokentillä pärjänneet.

Oli miten tahansa, niin nyt on kiitosten aika. Suurimmat kiitokset kuuluvat tietenkin omalle perheelleni: vaimolleni Tiinalle sekä lapsilleni ja heidän kumppaneilleen Iitulle ja Matille, Iirolle, Saaralle ja Tyynelle, Isalle ja Jinalle. Te olette minulle tärkeimmät.

Isot kiitokset myös IKL:n Jussille. Oli mukava tarinoida, parantaa maailmaa, ja laittaa Hirvensalmen lautamiehet järjestykseen. Etelä-Savon Liikuntaa kiitän saamastani Eslin kultaisesta ansiomerkistä ja seuraani Hirvensalmen Urheilijoita, Suur-Savon Sotilaspoikien Perinnekiltaa ja Hirvensalmen Osuuspankkia saamastani huomiosta.

Kiitokset äidilleni Rauhalle, anopilleni Marjalle, appiukolleni Kaukolle, tädilleni Marjatalle ja Pekalle Taivassaloon, tädilleni Tertulle Jyväskylään, Tanjalle ja Eerolle Vantaalle, Epulle, Pekalle, Jennylle, Jesselle, Heidille, Hilmalle ja Lunalle Vantaalle, Riikalle, Virpille, Kiialle ja kummitytölleni Meealle Mikkeliin, enolleni Heikille, Kaijalle, Annikalle ja Inkalle, Annelle, Kimmolle, Vilmalle ja Kaisalle, sekä James Bond –tervehdyksellä muistaneille Jaanalle ja Jonelle Järvenpäähän.

Vironkieliset kiitokset; Aitäh, tere oma öde Hilkalle Tallinnaan, ei kun Jyväskylään mukavasta Länkkäri –yllätyksestä.

Kiitokset kunnanjohtaja Sepolle. Lämpimistä halauksista kiitokset hallintojohtaja Annelle ja apteekin Anulle. Luokkakaverini Anu muuten lohdutti minua toteamalla, että ensimmäinen kuukausi menee ihmetellessä uutta vuosikymmentä eikä mikään oikein toimi, mutta sen jälkeen sitä ei enää huomaa. Anu taisi puhua jo kokemuksesta.

Anu oli muuten oikeassa. Sunnuntai-iltana ei viisari värähtänyt. Älkää nyt ymmärtäkö väärin.  Kysymys ei suinkaan ollut siitä. Puhalsin nimittäin poliisin ratsiassa Mikkelin Pitkäjärvellä.

Syntymävuoteni oli muuten aivan erityinen. Tuona vuonna järjestettiin ensimmäinen Eurovision laulukilpailu Sveitsissä. Neuvostoliitto luovutti Porkkalan alueen takaisin Suomelle. Urkki valittiin presidentiksi. Samaisena vuonna syntyivät näyttelijät Mel Gibson, Vesa Vierikko ja Sakari Kuosmanen.

Ja tuo vuosi taisi muuten olla 1956…

Kilttejä ja lampaita

 

Poliittiset piirijärjestöt saivat mitä tilasivat Hirvensalmelta, kun kuntamme valtuusto maanantaina päätti toistamiseen alueellisista sote-valtuutetuistamme. Valtuuston enemmistö, keskustalaisten johdolla, teki sen, mitä ulkopuoliset tahot halusivat. Tuo enemmistö seurasi kiltisti - kuin lampaat johtajaansa - piirijärjestöjen toivetta ja päätti, että kuntamme sote-valtuutettuina on kolme naista; poliittiselta väriltään keskustalainen, demari ja kokoomuslainen.

Erikoinen valtuustopäätös jätti minulle kolme isoa ja avointa kysymystä. Mihin meitä valtuutettuja oikein enää tarvitaan, jos päätöksissämme ei saa näkyä oman kuntamme ja kuntalaisten tahto? Vaan joku muu, ulkopuolinen taho, tekee päätökset puolestamme.

Toinen iso kysymysmerkki on valtuuston puheenjohtajan Seija Väisäsen toiminta tämän sote-pykälän kohdalla. Väisänen päätti, ettei hyväksy IKL:n nimissä tekemääni henkilöesitystä. Hänen mielestä se ei ollut piirijärjestöjen ehdotuksen mukainen. Väisänen totesi, ettei esitykseni ollut valtuuston toimivallan eikä kunnallislain vastainen, mutta… Mihin puheenjohtaja unohti valtuutettujen tasapuolisen kohtelun ja demokratian pelisäännöt? Hyvä Seija, valtuusto on nähdäkseni edelleenkin kuntamme ylin päättävä elin.

Väisänen jakoi valtuutettujen ehdotukset hyviin ja huonoihin. Oma ehdotukseni kuului Väisäsen mielestä nähtävästi niihin huonoihin, eikä sitä näin ollen hänen mielestä tarvinnut käsitellä. Keskustalaisen Ahti Lindgrenin tekemä ehdotus Heidi Honkasen (kesk.), Sirpa-Helena Pesosen (sdp) ja Pirkko Luntan (kok) valitsemiseksi kelpasi Väisäselle, vaikka näkemykseni mukaan Pesosen valinta on myös ristiriidassa sote-linjausten kanssa. Hyvä Seija, miten tässä näin pääsi käymään? Henkilön poliittinen tausta näytti olevan tärkeämpää kuin se, onko hän kelvollinen edustamaan kuntaamme sote-valtuustossa.

Kolmanneksi minua askarruttaa, kuka oikein johtaa paikallista Keskustaa. Eilisen perusteella eivät ainakaan sen ”kärkipoliitikot”, valtuuston puheenjohtaja Seija Väisänen tai hallituksen puheenjohtaja Esko Kekkonen. Kumpikin oli ulkopuolisen tahon toimesta ohjeistettu toimimaan tavalla, mikä enemmänkin muistutti diktatuuria kuin kunnallista demokratiaa. Keskusta on kuntamme suurin ryhmittymä ja vailla todellista johtajaa. Se on huolestuttavaa.

Väisäselle maanantai-iltaisen valtuuston kokouksen johtaminen oli varmasti kova paikka, koska hänen piti ajatella enemmän toisten kuin omilla aivoillaan. Hyvä Seija, olen arvostanut sinua kovasti – tähän saakka. Olet ollut niitä harvoja keskustalaisia, joihin on voinut todella luottaa. Maanantaisen toimintasi takia joudun tekemään uuden arvion. Arvaat varmaan, millaisen? Ei tarvitse olla minunkaltaiseni on-off –ihminen kun ymmärtää, että luottamusta joko on tai sitä ei ole. Välimuotoja ei tässä luottamusasiassa valitettavasti ole.

Kekkonen piti sote-pykälän kohdalla puheen, jossa toivoi valtuuston tekevän piirijärjestöjen suosituksen mukaisen päätöksen. Hänen mielestä kunnan on noudatettava tekemiään sopimuksia ja oltava muiden kuntien luottamuksen arvoinen. Hallituksen puheenjohtaja vakuutti, ettei kyseessä ole henkilökysymys. Tuota vakuuttelua tuskin hän itsekään uskoo, sillä jo seuraavassa sivulauseessa Kekkonen korosti, ettei IKL:n äänillä sote-valtuustoon mennä. Eskolle voin vakuuttaa, että olisi menty, jos Väisänen olisi antanut äänestää valinnasta.

Kekkosen puhe oli varmaan jonkun läsnäolijan mielestä kaunista ja vetoavaa, mutta yksi oleellinen asia hallituksen johtajan puheesta jäi tällä erää puuttumaan. Hyvä Esko, sinun olisi puheesi lopuksi pitänyt tehdä tuo sinulle niin tyypillinen kysymys: ”Sopiihan tämä Jukka?” Vasta sitten esityksesi olisi ollut täyden kympin arvoinen – ja varmasti saamasi ohjeistuksen mukainen.