Mihin tarvitsen kirkkoa?

 

Vaimoni lueskeli eräänä iltana kirjastosta lainaamaansa lehteä – tapansa mukaan ääneen. Hän oli löytänyt Anna –lehden pääkirjoitussivulta mielenkiintoisen jutun. Siinä toimittaja Iina Alanko kertoi, kuinka oli 17-vuotiaana eronnut kirkosta vastalauseena sille, ettei kirkolliskokous hyväksynyt naisia papeiksi.

”Asia korjaantui aika pian, mutta en koskaan palannut kirkon huomaan: pidin sitä pitkään vanhoillisena ja tekopyhä instituutiona.” Alanko kirjoittaa ja kertoo, että on viime aikoina alkanut yhä vakavammin miettiä kirkkoon liittymistä. ”Sen ovat saaneet aikaan avaramieliset ja liberaalit papit, sellaiset kuin Irja Askola ja Kari Kanala.” Alanko kirjoittaa.

En ole seurannut kirkollista elämää enää vuosiin. Olen vähän pihalla näistä Alangon mainitsemista nimistä. Askola taitaa kuitenkin olla joku piispan tapainen, ja Kanala televisiosta tuttu parisuhdepappi. Jos oikein muistan.

Tuo kotonani perjantai-iltana kuuntelemani äänilehti palautti minulle mieliin syksyn 2007. Oli koulujen syyslomaviikko, kun mittani tuli täyteen. Kävelin kirkkoherranvirastoon ja erosin kirkosta. Päivä oli perjantai 26.10. Omaan eroamiseen ei liittynyt yhtä yleviä ajatuksia kuin toimittaja Alangolla. Sillä minulle on aivan sama, kuka kirkossa saarnaa, nainen vai mies tai miten kirkko suhtautuu homoseksuaaleihin ja maahanmuuttajiin. Omaan eroamiseen riitti paljon maallisempi asia: Oman seurakuntani kirkkoherran toiminta. Se ei mielestäni ollut kirkon palvelijalle sopivaa: Joka toinen viikko minut ”haukuttiin”. Joka toinen viikko pyydettiin anteeksi.

Alanko pohtii liittymistä kirkkoon. Jaloillaan voi äänestää tietysti Alangonkin miettimään suuntaan, mutta sellaista mahdollisuutta ei ole edes tullut omiin uniini. On mahdotonta, että liittyisin kirkkoon nykyisen ”hallitsijan” aikana. Näin päätin tuona lokakuun päivänä lähes vuosikymmen sitten. Päätöstäni en ole katunut. Eikä kukaan ole vielä minulle kertonut, mihin minä kirkkoa todella tarvitsisin. Miksi minun tulisi olla seurakunnan jäsen?

Toimittajan uraltani mieleeni on jäänyt toki hyviäkin seurakunnallisia muistoja. Sain kirjoittaa monia mukavia uutisia, esimerkiksi Kotikirkon killan toiminnasta. Silloin elettiin Huokunan Pekan ja Sankareiden Eevan ja Jeremiaksen aikakautta. Silloin seurakunta eli carpe diem, tässä ja nyt. Se oli mukana seurakuntalaisten elämässä. En tiedä, missä se elää nyt.

En myöskään tiedä tätä kirjoittaessani, julkaisenko tämän koskaan blogissani. Jos kuitenkin luette tämän, niin rakas vaimoni – muusani – on tämän ”hyväksynyt”. Nyt varmaan ajattelette, että mahdan olla tossun alla.

Sanotaan, että parempi tossun alla kuin veneen alla. Toki viime talvet ovat olleet niin leutoja, että veneenkin alla olisi kyllä pärjännyt.

Kaksi edellistä kappaletta heitin muuten ihan vitsillä. Uskokaa pois.

Kuten huomaatte. Tänä lauantai-iltana tämä juttu ei nyt lähtenyt oikein lentoon, lähellekään herran temppeliä.