”Asia
korjaantui aika pian, mutta en koskaan palannut kirkon huomaan: pidin sitä
pitkään vanhoillisena ja tekopyhä instituutiona.” Alanko kirjoittaa ja kertoo,
että on viime aikoina alkanut yhä vakavammin miettiä kirkkoon liittymistä. ”Sen
ovat saaneet aikaan avaramieliset ja liberaalit papit, sellaiset kuin Irja
Askola ja Kari Kanala.” Alanko kirjoittaa.
En ole
seurannut kirkollista elämää enää vuosiin. Olen vähän pihalla näistä Alangon
mainitsemista nimistä. Askola taitaa kuitenkin olla joku piispan tapainen, ja
Kanala televisiosta tuttu parisuhdepappi. Jos oikein muistan.
Tuo kotonani
perjantai-iltana kuuntelemani äänilehti palautti minulle mieliin syksyn 2007.
Oli koulujen syyslomaviikko, kun mittani tuli täyteen. Kävelin
kirkkoherranvirastoon ja erosin kirkosta. Päivä oli perjantai 26.10. Omaan
eroamiseen ei liittynyt yhtä yleviä ajatuksia kuin toimittaja Alangolla. Sillä
minulle on aivan sama, kuka kirkossa saarnaa, nainen vai mies tai miten kirkko
suhtautuu homoseksuaaleihin ja maahanmuuttajiin. Omaan eroamiseen riitti paljon
maallisempi asia: Oman seurakuntani kirkkoherran toiminta. Se ei mielestäni ollut
kirkon palvelijalle sopivaa: Joka toinen viikko minut ”haukuttiin”. Joka toinen
viikko pyydettiin anteeksi.
Alanko
pohtii liittymistä kirkkoon. Jaloillaan voi äänestää tietysti Alangonkin
miettimään suuntaan, mutta sellaista mahdollisuutta ei ole edes tullut omiin
uniini. On mahdotonta, että liittyisin kirkkoon nykyisen ”hallitsijan” aikana. Näin
päätin tuona lokakuun päivänä lähes vuosikymmen sitten. Päätöstäni en ole
katunut. Eikä kukaan ole vielä minulle kertonut, mihin minä kirkkoa todella tarvitsisin.
Miksi minun tulisi olla seurakunnan jäsen?
Toimittajan
uraltani mieleeni on jäänyt toki hyviäkin seurakunnallisia muistoja. Sain kirjoittaa
monia mukavia uutisia, esimerkiksi Kotikirkon killan toiminnasta. Silloin
elettiin Huokunan Pekan ja Sankareiden Eevan ja Jeremiaksen aikakautta. Silloin
seurakunta eli carpe diem, tässä ja nyt. Se oli mukana seurakuntalaisten
elämässä. En tiedä, missä se elää nyt.
En myöskään tiedä
tätä kirjoittaessani, julkaisenko tämän koskaan blogissani. Jos kuitenkin
luette tämän, niin rakas vaimoni – muusani – on tämän ”hyväksynyt”. Nyt varmaan
ajattelette, että mahdan olla tossun alla.
Sanotaan,
että parempi tossun alla kuin veneen alla. Toki viime talvet ovat olleet niin
leutoja, että veneenkin alla olisi kyllä pärjännyt.
Kaksi
edellistä kappaletta heitin muuten ihan vitsillä. Uskokaa pois.
Kuten
huomaatte. Tänä lauantai-iltana tämä juttu ei nyt lähtenyt oikein lentoon,
lähellekään herran temppeliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti