Mittariin on
kertynyt kilometrejä jo muutaman sadan maratonin verran ja vuosimallikin on
Kekkosen kaudelta. Ikää on siis karttunut ja olen joutunut tunnustamaan muutamia
elämän tosiasioita. Enää en ole se Kekkonen, joka kaveriporukassa ryyppäisi
toiset pöydän alle. Nyt löydän illanistujaisissa itseni penkin alta. Enkä enää
haaveile juoksevani pika-aitoja, kuten tein vajaa vuosikymmen sitten.
Aiturihaaveeni ovat vaihtuneet rauhallisiin kävelylenkkeihin.
Sanotaan,
että ikä tuo viisautta. Varmaankaan ei kaikille. Minusta se on ainakin tehnyt
rauhallisemman, sanovat ne, jotka minua tuntevat. Onko se sitten sitä
viisautta, mene ja tiedä. Vuosien myötä moni asia on muuttunut, mutta elämä
jaksaa yllättää edelleenkin – etenkin naiset.
Vuosikymmenten
aikana olen huomannut, että heillä on kummallisia harrastuksia ja monet heistä
ovat heti-tässä-nyt –tyyppejä. Yksi näistä ihmeellisimmistä harrastuksista, joita
en vielä yli 30 avioliittovuodenkaan jälkeen ymmärrä, on naisten jatkuva tarve
muokata miehiä. Nyt kyllä vaihdat tuon paidan. Se päällä et mene kokoukseen.
Huomenna muuten ostat sitten uudet kengät. Noilla iänikuisilla et juhliin enää
mene. Milloin muuten teet saunaan ikkunan, ja parturiinkin sinun pitäisi mennä.
Tuo kuusi tuolla rannassa pitäisi kaataa. Eihän täältä näe koko järveä.
Niinpä niin.
Iän myötä olen myös oppinut, ettei kaikkia toiveita tarvitse heti toteuttaa.
Naisen kiireet eivät nimittäin ole minuutista kiinni, vaikka saattavat kokemattomasta
vaikuttaa sellaisilta.
Tämän
huomasin viime syksynä. Päätin nimittäin kaataa rakkaimpani järvinäkymän edessä
rannassamme kököttävän pienen kuusen, jonka kaatamisesta hän oli muutaman
kerran maininnut parin viime vuoden aikana. Kaadoin sen eräänä syyskuisena
päivänä. En kertonut kaadostani, sillä ajattelin, että hän kyllä huomaa sen
heti töistä tultuaan – olihan se peittänyt häneltä melkeinpä koko järvinäkymän.
Eipä
huomannut. Eikä vielä seuraavanakaan päivä. Meni viikko. Oli kulunut pari
viikkoa ja saunoimme rannalla. Enää en malttanut pysyä hiljaa salakaadostani.
Kysyin häneltä, onko tuossa rannassa jotain outoa? Hetken hiljaisuuden ja
ihmettelyn jälkeen annoin viiden pisteen vihjeen; puuttuko siitä joku puu? - Kato,
sinä olet tänään kaatanut sen kuusen, hän totesi. Mielessäni tuumin, että
niinpä.
Koska
mittarissa on jo tarpeeksi kokemusta, uskallan raottaa myös makuuhuoneemme ovea
näin julkisesti. Tulossa ei kuitenkaan ole mitään Hugh Hefner K18 –juttuja,
joten jatkonkin voi lukea punastumatta. Rakkaalla vaimollani on nimittäin
harrastuksia, muiden muassa Lavis, kynnet, Holby City ja Syke. Mutta
kummallisin kaikista harrastuksista on hänen tapansa nauhoitella yösydämenä
makuuhuoneessamme kuuluvia ääniä. En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan.
Eräänä kesäaamuna
hän pyysi kuuntelemaan puhelimestaan yöllä nauhoittamaansa ääntä kysyen, mitä
tulee mieleen? Aikani kuunneltuani, totesin, että pöllöhän se siinä huhuilee. Uudenvuodenpäivänä
olin aamutuimaan hakannut rantaamme avannon ja pessyt ”Pesosemme”. Puolelta
päivin kuuntelin presidenttimme Niinistön erinomaisen puheen ja perään saman på
svenska. Illalla lähdin vanhan vuoden väsyttämänä ajoissa nukkumaan. Naisväki
jäi katsomaan ilmeisesti Sykettä. Seuraavana aamuna minulta kyseltiin
aamiaispöydässä, oliko se Valmet, jolla illalla ajelin makuuhuoneessamme? Totesin,
että ei, kun vanha Zetori.
On se
mukavaa, että nukkuva mieskin voi tuottaa naiselleen iloa ja hyvää oloa. Hyvää
vuotta 2017, ja raikkaita unia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti