keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Ei pöllömpi Zetor


Mittariin on kertynyt kilometrejä jo muutaman sadan maratonin verran ja vuosimallikin on Kekkosen kaudelta. Ikää on siis karttunut ja olen joutunut tunnustamaan muutamia elämän tosiasioita. Enää en ole se Kekkonen, joka kaveriporukassa ryyppäisi toiset pöydän alle. Nyt löydän illanistujaisissa itseni penkin alta. Enkä enää haaveile juoksevani pika-aitoja, kuten tein vajaa vuosikymmen sitten. Aiturihaaveeni ovat vaihtuneet rauhallisiin kävelylenkkeihin.

Sanotaan, että ikä tuo viisautta. Varmaankaan ei kaikille. Minusta se on ainakin tehnyt rauhallisemman, sanovat ne, jotka minua tuntevat. Onko se sitten sitä viisautta, mene ja tiedä. Vuosien myötä moni asia on muuttunut, mutta elämä jaksaa yllättää edelleenkin – etenkin naiset.

Vuosikymmenten aikana olen huomannut, että heillä on kummallisia harrastuksia ja monet heistä ovat heti-tässä-nyt –tyyppejä. Yksi näistä ihmeellisimmistä harrastuksista, joita en vielä yli 30 avioliittovuodenkaan jälkeen ymmärrä, on naisten jatkuva tarve muokata miehiä. Nyt kyllä vaihdat tuon paidan. Se päällä et mene kokoukseen. Huomenna muuten ostat sitten uudet kengät. Noilla iänikuisilla et juhliin enää mene. Milloin muuten teet saunaan ikkunan, ja parturiinkin sinun pitäisi mennä. Tuo kuusi tuolla rannassa pitäisi kaataa. Eihän täältä näe koko järveä.

Niinpä niin. Iän myötä olen myös oppinut, ettei kaikkia toiveita tarvitse heti toteuttaa. Naisen kiireet eivät nimittäin ole minuutista kiinni, vaikka saattavat kokemattomasta vaikuttaa sellaisilta.

Tämän huomasin viime syksynä. Päätin nimittäin kaataa rakkaimpani järvinäkymän edessä rannassamme kököttävän pienen kuusen, jonka kaatamisesta hän oli muutaman kerran maininnut parin viime vuoden aikana. Kaadoin sen eräänä syyskuisena päivänä. En kertonut kaadostani, sillä ajattelin, että hän kyllä huomaa sen heti töistä tultuaan – olihan se peittänyt häneltä melkeinpä koko järvinäkymän.

Eipä huomannut. Eikä vielä seuraavanakaan päivä. Meni viikko. Oli kulunut pari viikkoa ja saunoimme rannalla. Enää en malttanut pysyä hiljaa salakaadostani. Kysyin häneltä, onko tuossa rannassa jotain outoa? Hetken hiljaisuuden ja ihmettelyn jälkeen annoin viiden pisteen vihjeen; puuttuko siitä joku puu? - Kato, sinä olet tänään kaatanut sen kuusen, hän totesi. Mielessäni tuumin, että niinpä.

Koska mittarissa on jo tarpeeksi kokemusta, uskallan raottaa myös makuuhuoneemme ovea näin julkisesti. Tulossa ei kuitenkaan ole mitään Hugh Hefner K18 –juttuja, joten jatkonkin voi lukea punastumatta. Rakkaalla vaimollani on nimittäin harrastuksia, muiden muassa Lavis, kynnet, Holby City ja Syke. Mutta kummallisin kaikista harrastuksista on hänen tapansa nauhoitella yösydämenä makuuhuoneessamme kuuluvia ääniä. En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan.

Eräänä kesäaamuna hän pyysi kuuntelemaan puhelimestaan yöllä nauhoittamaansa ääntä kysyen, mitä tulee mieleen? Aikani kuunneltuani, totesin, että pöllöhän se siinä huhuilee. Uudenvuodenpäivänä olin aamutuimaan hakannut rantaamme avannon ja pessyt ”Pesosemme”. Puolelta päivin kuuntelin presidenttimme Niinistön erinomaisen puheen ja perään saman på svenska. Illalla lähdin vanhan vuoden väsyttämänä ajoissa nukkumaan. Naisväki jäi katsomaan ilmeisesti Sykettä. Seuraavana aamuna minulta kyseltiin aamiaispöydässä, oliko se Valmet, jolla illalla ajelin makuuhuoneessamme? Totesin, että ei, kun vanha Zetori.

On se mukavaa, että nukkuva mieskin voi tuottaa naiselleen iloa ja hyvää oloa. Hyvää vuotta 2017, ja raikkaita unia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti