ELY ei välitä lasten turvallisuudesta

 

Hirvensalmen kunnan tekninen lautakunta esitti jo vuosi sitten syksyllä lokakuussa Pohjois-Savon ELY-keskukselle nopeusrajoituksen alentamista ja linja-autopysäkkiparin rakentamista vilkasliikenteiselle Otavantielle, kunnan uusimman Möhkösen asuntoalueen edustalle. Huolenamme on ollut koululaiskuljetusten ja muun liikenteen turvallinen toteuttaminen kyseisellä noin kilometrin mittaisella tieosuudella. Erityisenä huolenaiheenamme meillä Hirvensalmella on kouluikäisten lasten liikenneturvallisuus. Mielestämme pienet koulukkaat joutuvat nyt päivittäin käyttämään turvatonta tietä.

ELY-keskus vastasi suureen huoleemme toteamalla, ettei sillä ole mahdollisuutta pysäkkiparien rakentamiseen. Se ei myöskään näe tarvetta nopeusrajoituksen alentamiselle. Suunnittelupäällikkö Patrick Hublinin allekirjoittama ELYn vastaus saapui kahdeksan kuukauden kuluttua aloitteemme jättämisestä, siis vasta toukokuussa. Siinä pahoitellaan vastauksen viipymisestä ja kiitetään kuntamme aloitteesta. Tämä ei meitä hirvensalmelaisia lämmitä, varsinkaan kun ELY ei millään tavalla perustele näkemystään. Hirvensalmella on totuttu siihen, että kielteiset ja myönteiset päätökset perustellaan. Tämä ei näytä kuuluvan ELYn päälliköiden tapoihin.

Kauhistuneena luimme ELYn vastauskirjettä kuntamme sivistyslautakunnan kokouksessa. Kirjeessä kehotetaan neuvottelemaan liikennöitsijöiden kanssa mahdollisuudesta pysähtyä yksityisteiden liittymien kohdalla. Mielestämme ELYn neuvo pikemmin vain lisää kyseisen seututieosuuden liikenneturvattomuutta. Linja-auton pysähtymistä yksityisteiden liittymien kohdalla ei voida toteuttaa muuta liikennettä vaarantamatta, sillä bussit tukkisivat toisen kaistan kokonaan. Otavantie on kuntamme vilkkaimmin liikennöity tie ja tieosuudella on satasen nopeusrajoitus. ELYn esittämät toimenpiteet kasvattaisivat merkittävästi onnettomuusriskiä. Ja mitä virkaa jäisi rakennetuille pysäkeille, jos bussit voisivat pysähdellä yksityisteiden liittymien kohdalla? ELYn linjauksen mukaan nehän voitaisiin purkaa.

Kuntamme sivistyslautakunnan mielestä tien turvallinen käyttö Möhkösen alueen edustalla edellyttää ensisijaisesti pysäkkiparien rakentamista ja nopeusrajoituksen siirtämistä, kuten olemme jo reilu vuosi sitten esittäneet. Tieosuuden käyttö koululaiskuljetuksiin tulee lähivuosina vain kasvamaan uudelle asuntoalueelle muuttaneiden perheiden koulukkaiden myötä. Tätäkin taustaa vasten sivistyslautakuntamme uudistamalla aloitteella on vahvat perusteet.

Aivan eri asia on sitten, millaisen kannan Kuopiossa olevat ELYn johtajat turvallisuutta lisäävään aloitteeseemme nyt ottavat. Toivottavasti päätöksenne siitä, joutuvatko lapsemme edelleen kulkemaan turvatonta tietä, ei veny yhtä kauan kuin viimeksi. Toivon tietysti myös meidän kaikkien puolesta, että kaivaisitte lapiot esiin, siirtäisitte pari nopeusrajoitustolppaa ja rakentaisitte pari pysäkkiä. Rahasta tämä ei ainakaan ole kiinni, vaan enemmänkin hyvästä tahdosta nähdä asiat turvallisemmasta kulmasta.

Jos kuitenkin pyyhitte aloitteellamme jotain muuta, vaikka sitä kuuluisaa Puijon tornia, toivon, että saamme lukea tällä kertaa myös oikeat perustelunne päätökseenne.

Kaveriin ei voi luottaa

 

Seurasin kolmen vuosikymmenen ajan paikallista kunnallispolitiikkaa toimittajan työssäni. Tuo kausi paikallislehden toimituksessa oli minulle hyvin antoisaa ja vauhdikasta aikaa. Suorastaan nautin siitä, ainakin suurimmaksi osaksi. Päätoimittajalle meno oli kuitenkin ilmeisesti liian vauhdikasta ja henkisesti raskasta, koska hän päätti lopettaa lehtensä.

Toimittajavuosinani minulle välittyi kuva, että Hirvensalmen kunnallispolitiikassa meno oli aika villiä.  Välillä mielipiteisiini suivaantuneet valtuutetut ilmoittivat vievänsä jopa minutkin käräjille ajatuksistani. Yksi näistä käräjillä uhanneista muuten istuu edelleen päättämässä kuntamme asioista. Olin hyvin pettynyt siihen, ettei näihin kavereihin voinut silloinkaan luottaa; käräjäovi ei nimittäin koskaan auennut minulle.

Nyt olen päässyt sukeltamaan tähän politiikan ihmeelliseen maailmaan kolmen vuoden ajan valtuutettuna. Jo toimittajan työssäni saama käsitys siitä, että poliitikkoihin ja heidän sanomisiin ei voi suhtautua vakavasti, on vain vahvistunut näinä vuosina. Kostamisen ja menneisyyden henki elää edelleen voimakkaana hirvensalmelaisessa kunnallispolitiikassa. Tämä tuli ilmi suorastaan upealla tavalla maanantaisessa valtuuston kokouksessa. Ja erityisesti kun äänestimme viimeisen valtuustovuoden puheenjohtajistoa. Kun kaveriin ja tehtyihin sopimuksiin ei kerran voi luottaa, niin yhteisten asioiden hoitamisesta tulee hankalaa. Salissa oli joku, joka halusi, ettei hyvä yhteistyömme enää jatku.

Joululahjaksi kokouksessa saimme kunnalliskalenterin ja valopäisen kynän, jolle varmasti löytyy monenmoisia käyttötarkoituksia. Saimme myös näitä suuremman joululahjan. Kolmen vuoden ajan ristiriitaisia tunteita herättänyt ja mielestäni yhteistyökyvyttömyyttä osoittanut valtuutettu Risto Pesonen ilmoitti kirjallisesti luopuvansa valtuuston ja hallituksen työskentelystä vuoden 2016 alusta. Kauan tätä piti odottaa, mutta vihdoinkin järki voitti.

Joulu on sittenkin ihmeiden aikaa.

Sinisilmäisiä hölmöläisiä?

 

Hirvensalmi on turvallinen, luonnonläheinen, viihtyisän asumisen ja vapaa-ajanvieton saaristokunta. Olen viime aikoina usein miettinyt pitääkö tuo kuntamme visio enää paikkansa. Saaristokunta emme ole tietääkseni enää virallisesti ollut vuosiin. Saamamme saaristo-osakuntalisäkin taidettiin poistaa valtionosuuksistamme.  Turvattomuutemme on myös kasvanut, kuten kaikkialla Euroopassa, tämän hallitsemattoman maahanmuuton seurauksena. Kaiken keskellä yksi turvallisuutta tuonut hanke, paikallispoliisikokeilu, on päättymässä. Arvaatte varmaan mihin. Tietenkin valtion rahapulaan.

Pakolaistilanne on ollut esillä syksyn aikana myös täällä Hirvensalmella. Suonsalmen koulua on jo tarjottu hätämajoitustilaksi. Kunnanhallitus on jopa esittänyt kunnan pakolaiskiintiön nostamista kymmenellä, 35 pakolaiseen. Valtuusto päättää kiintiöstä 14. joulukuuta.

Kuntamme on monessa asiassa Etelä-Savon kärkeä. Tulovero ja kiinteistöverot ovat maakunnan matalimmat. Kunnalla on velkaa vain vajaat 400 euroa asukasta kohden, kun se maakunnassa hipoo kolmeatuhatta euroa.

Pakolaisten vastaanottamisessa kuntamme on jo tehnyt oman osuutensa, ja reilusti ylikin. Hirvensalmen kiintiöpakolaisten määrä on jo yli prosentin väestöstä, kun se maakunnassa on keskimäärin 0,3 prosenttia. Tässä asiassa meidän ei suinkaan tarvitsisi olla maakunnan ykkönen. Pidän tämän tilaston kärkipaikkaamme nolona asiana. Minkäänlaisia järkeviä perusteita ei myöskään ole osoitettu sille, että kiintiötämme pitäisi vielä nostaa.

Virallisten tahojen mukaan pakolaisten kotouttamisessa on Hirvensalmella onnistuttu maakunnan muita kuntia paremmin. Miten huonosti muualla on tässä asiassa sitten onnistuttu, kun mielestäni meilläkin kotouttamisessa on epäonnistuttu. Toisaalta virallinen taho ei kai voi muuta mieltä ollakaan kuin hyssytellä asiaa parhain päin. On todellisuus sitten mitä tahansa.

Yhdestä asiasta kuitenkin olen iloinen. Pakolaishössötys herätti Suomen Punaisen Ristin Hirvensalmen osaston kuolleista. Tai ainakin ne muutamat osaston puuhaihmiset. Hyvä niin, että yhdistys saatiin toimimaan. Mutta sitä minä ihmettelen, miksei omien kuntalaisten hätä riittänyt tähän ylösnousemukseen. Ehkä on niin, kuten eräs vastaantulija kylänraitilla minulle totesi: paikallisten auttamisesta ei olisi saatu samoja ”kiksejä”.

Kunnan ensi vuoden talousarviossa on pakolaisten vastaanottamiseen varattu 190 000 euroa. Summa ei riitä, jos kiintiötämme vielä nostetaan. Vaikka valtion maksaakin takautuvasti nämä kulut, niin silti raha on varattava kunnan budjettiin. Tuolla euromäärällä saisi paljon muutakin hyvää, ja ehkä parempaakin, aikaiseksi. Esimerkiksi pari kilometriä päällystettä Tuukkalan kylän raitille.

Jokainen voi ja saa olla niin sinisilmäinen kuin haluaa. Mutta tyhmiä ja nenästä vedätettäviä meidän valtuutettujen ei tarvitse tässä pakolaisasiassa olla.

Helpolla ei pääse pitkälle - urheilussakaan

 

Muutaman vuoden tauon jälkeen osallistuin torstai-iltana Etelä-Savon Yleisurheilun syyskokoukseen Juvalla ja yllätyin. Perille päästyäni hieraisin tunnin ajomatkasta väsyneitä silmiäni. Luulin aluksi astuneeni väärään huoneeseen, koska näytti siltä, että siellä olisi kokoustanut viimeisillä voimillaan elossa sinnittelevä, pikkukylän maamiesseura. Paikalla oli vain kourallinen väkeä. Minun piti oikein huoltamon kassaneidiltä varmistaa, etten nähnyt unta ja olinhan varmasti oikeassa paikassa, Juvan ABC:llä ESY:n kokouksessa? Vanhasta muistista odotin nimittäin näkeväni runsain joukoin yleisurheiluihmisiä ympäri maakuntaa.

Muistikuvani oli oikea, mutta odotukseni väärät. Kassa totesi hymyillen, että olin oikeassa kabinetissa. Kun viimeksi olin vastaavassa kokouksessa, oli vastassa väenpaljoutta. Vanhoina hyvinä vuosina ESY:n tapana oli palkita syyskokouksessa menestyneitä urheilijoita. Se toi kokouksiin urheilijoita ja muita seuratoimijoita. Osa tuli tietenkin silloinkin pakosta. Nyt tuosta tavasta on päätetty luopua, ja lähes kaikki vähätkin tulevat vähän pakosta.

Piirijärjestön syyskokouksessa oli paikalla vain kymmenen henkilöä. Heistäkin neljä oli istuvan hallituksen jäseniä. Piirin 24. seurasta edustettuina oli ainoastaan kuusi. Siis vain neljännes. Tämä kertoo mielestäni kahdesta asiasta. Piirijärjestön aika on ajanut etelä-savolaisessa yleisurheilussa ohitse. Seuroissa piirin toimintaa taidetaan pitää lähinnä puuhasteluna, kun kokouksiin ei edes osallistuta. En tiedä onko näin, mutta siltä näyttää. Etelä-savolaisella yleisurheilulla menee hyvin. Ainakin tämä vuosi oli menestyksekäs ja edeltäjäänsä parempi. Mutta sen seurojen kattojärjestön pitäisi kysyä itseltään: Miksei sen toiminta kiinnosta?

ESY:ssä iloitaan mm. lisenssimäärän kasvusta. Kasvoivathan ne reilulla 150:llä. Ovatko asiat hyvin, ja mitä ilonaihetta on siinä, jos seuralla on yli sata maksettua yleisurheilulisenssiä, mutta vain kourallisen verran kilpailevia lapsia ja nuoria? Kumpi on tärkeämpää: saada lapset ja nuoret kentälle harjoittelemaan ja kilpailemaan vai suuri lisenssimäärä? Jostakin kertoo myös se, ettei piirin toiminta kiinnosta kuin lähinnä savonlinnalaisia. Piirihallituksessa heitä on puolet, ja puheenjohtaja päälle. Ehkä näen alkutalvisen harmauden keskellä tämän kaiken vain liian musta-valkoisena.

Olin edellisenä viikonloppuna perinteisessä urheiluseminaarissa Tallinnassa. Siellä vanhan liiton jääräkin sai vahvistusta ”Helpolla ei pääse pitkälle” –ajatuksilleen. Yhteiskunnassa on menty hifistelylinjalle.

Valitettavasti näin on tapahtunut urheilussakin. Ollaanko oikeilla linjoilla, kun maajoukkuestatuksen saaneella leirillä tehdään voimaa harjanvarsia nostelemalla ja juoksuharjoituksia kumiritsoilla? Kaiken pitää olla uutta ja mukavaa. Hikikarpalo otsalla on karmea asia. Se on out-juttu. Hifistely sen sijaan on in.

Yksi asia minua jäi hirveästi harmittamaan tuolla antoisalla Viron reissulla. Kohtasin ”Kymppi Levelin”, Napapiirin Sankarit –elokuvasta tutun näyttelijän, Mia Nuutilan. Ja minulla ei ollut kynää eikä paperia, jotta olisin voinut pyytää nimmarin. Selfiekin jäi ottamatta, sillä vanhassa nokialaisessani ei ole etukameraa. Niillä olisi ollut mukava minunkin hifistellä kavereilleni.

Huippu-Urheilu-Uutiset –lehdessä ”Ilpon iiseissä” kysellään urheiluaiheisia kysymyksiä. Minulta kysyttiin menomatkalla laivalla: Mitä yhteistä on kahlaajalinnuilla ja Pepe Höltällä? Arvauksia voitte heitellä blogini kommentteihin. Vastauksen, joka ei muuten liity millään tavalla urheiluun, kerron teille sitten seuraavan seminaarin jälkeen.

Vihreää valoa vintillä – piikkilankaa rajoille

 

Sivistyslautakunnan vuosi sitten asettama museotoiminnan kehittämisryhmä, jossa on ollut mukana myös Hirvensalmi-seuran edustaja, sai äskettäin valmiiksi mielenkiintoisen, toteuttamiskelpoisen ja yksimielisen ehdotuksen. Sivistyslautakunnan eilen hyväksymässä esityksessä Ahti Karjalaisen elämäntyömuseo Tupa ja kotiseutumuseo siirretään yhteisiin tiloihin Pitäjäntuvan kiinteistöön.

Vähintään vuosikymmenen ajan esillä ollut museoiden kehittämis- ja yhdistämisvisio näyttää vihdoinkin toteutuvan vuonna 2017. Yksi pieni mutka hankkeessa vielä tosin on. Yhdistämiselle tarvitaan kotiseutumuseota emännöivän Hirvensalmi-seuran siunaus. Tähän saakka jarru on ollut juuri kotiseutumuseon vintillä, mutta nyt näyttää, että sielläkin palaa vihreä valo. Järki näyttää lopulta voittavan. Mahtava juttu.

Uuteen museokuvioon sisältyy myös toinen mielenkiintoinen idea. Museotaloon tulisi myös tilat vaihtuvalle näyttelylle. Tamminiemen museon vaihtuvassa näyttelyssä esitellään parhaillaan Anne Pohtamon missiasuja. Meillähän ensimmäisenä teemana voisi olla Vain Elämää. Tämä toimikunnan erään jäsenen heittämä ajatus ei kuulosta lainkaan huonolta.

Museoasiassa soudetaan nyt hyvään suuntaan. Toteutuessaan hanke parantaa museoiden saavutettavuutta, kiinnostavuutta ja lisää niiden kävijämäärää.

”Turvapaikanhakijat saapuvat Pertunmaalle jo lähipäivinä.” ”Turvapaikan hakijat tulivat Savonlinnaan.” ”Hennalan turvapaikkakeskukseen hälytetään lähes päivittäin poliisi.” Länsi-Savo kertoo tänään, että Suomen Punainen Risti avaa todennäköisesti vielä loppuvuoden aikana Etelä-Savoon uuden vastaanottokeskuksen.
SPR:n Kaakkois-Suomen piirin toiminnanjohtaja Arja Vainio sanoo, että maakunnassa ei ole vielä ”lähellekään valmista”. - Uusia vastaanottokeskuksia pitää vielä avata paljon ja olemme mukana. Etelä-Savon osalta vastaanottokeskuksien perustamisessa ollaan vasta hyvässä alussa, Vainio näkee.

Omassa kunnassamme kunnanhallitus päätti tarjota Suonsalmen koulua pakolaisten tarpeisiin. Päätös ei ollut yksimielinen. Kiitos Pylkkäsen Pentille rohkeudesta olla asiassa kanssani samaa mieltä. Minusta hallitus teki virheen esittäessään entistä koulua Elyn tarpeisiin.

Kunnanjohtaja Seppo Ruhanen tyynnytteli ja arveli, ettei kouluamme tarvita Elyn majoitustarpeisiin. Itse uskon, kun lueskelen Vainion ”visioita”, että on vain ajan kysymys, kun Suonsalmelle saapuu turvapaikanhakijoita. Silti toivon, että Seppo olisi tässä asiassa oikeassa.

Ruotsi on ottanut käyttöön kovat otteet, rajatarkastukset. Keski-Euroopassa valtiot pysyttävät aitoja rajoilleen. Maltalla mietitään ratkaisua tälle kansainvaellukselle. Enää ei voida puhua hallitsemattomasta maahanmuutosta, vaan suoranaisesta kaaoksesta.

Tulevana maanantaina kunnanhallitus käsittelee oman kuntamme kiintiöpakolaismäärän nostamista 25:stä 35:een. Minusta kuntamme on jo tehnyt oman osuutensa, eikä rajan nostamiselle ole tarvetta.

Mies kun synnyttää, kivut ovat kovat

 

Maan hallitus sai puristettua kasaan historialliseksi luonnehditun sote-päätöksen. Sote-vauvan äitien Juhan, Aleksanderin ja Timon synnytystuskat olivat äärettömän kovat – näin ainakin julkisuuteen annettiin ymmärtää. Lopulta SSS-kolmikon vauva putkahti maailmaan, ilmiselvästi keskosena. Heti nimittäin käynnistyi vääntö siitä, mitä lopulta päätettiin ja mistä ei. Joku jo arvioi hallituksen rakennelleen oikein kunnon hallintohimmelin. Mutta eikö tämä joulunalus juuri olekin himmelien teon aikaa.

Minulle tuo näytelmä toi pikemminkin mieleen Göteborgin MM-kisat 1995 ja miesten 50 kilometrin kävelyn tuskaisen loppuhuipentuman. Jännitin Valentin Konosen viime kilometrejä TV:n ääressä ristiriitaisin tuntein. Välillä näytti nimittäin siltä, että Kononen kaatuu millä hetkellä hyvänsä ja matkanteko jää siihen. Mutta Vallupa ei kaatunut, vaan käveli maaliin ja mestariksi. Samalla hänestä tuli kaikkien aikojen menestynein suomalainen kilpakävelijä. Myöhästyneet onnitteluni Vallulle ikimuistoisesta jännitysnäytelmästä.

Kolmen SSS:n hallituksesta ei tule mestaria, eikä maamme menestyneintä hallitusta. Siitä voisin lyödä muutaman maahanmuuttajan verran vetoa. Mutta jotain hyvääkin synnytetyssä keskosessa on. Neljännen tuotantokauden Vain elämää –tähti Anssi Kela laulaa: ”Meistä piti tulla lääkäreitä ja astronautteja”. Kolme ässää synnytti meille SS-sairaalan ja tekee meistä etelä-savolaisista – ei suinkaan natseja, vaan ilmiselvästi astronautteja. Mikkelin keskussairaalasta on nimittäin tulossa riisutun mallin satelliittisairaala.

Se toinen Juha (Rehula), jonka puheista ei tahdo Erkkikään saada selvää, kertoi heti, ettei hallitus ole vielä päättänyt soten tarkemmista yksityiskohdista, täyden palvelun sairaaloista tai SS-sairaaloista. Niistä hallituksen synnytyspoltot alkavat joskus puolen vuoden kuluttua kevättalvella. Media kuitenkin tietää jo kertoa, että Mikkeliin tulee SS-sairaala.

Se minua mietityttää, mitä tuo riisutun palvelun sairaala oikein tarkoittaa. Lähetetäänkö meidät etelä-savolaiset sairaat todella avaruusmatkalle ilman laskuvarjoa?  Jos esimerkiksi Mikkelin sairaalassa ei 90-luvulla olisi tarjottu synnyttäjille palveluja, minun olisi pitänyt toimia kätilönä. Kaksi nuorimmaista tytärtäni eivät nimittäin paljoa etukäteen ilmoitelleet aikovansa syntyä. Otavan kohdalla Primerassa oli satanen lasissa kun kannustin vaimoani olemaan ponnistamatta. ”Perkele, paina kaasua”, kuului kartturin paikalta, kun hurjastelimme synnyttämään.

Hirvensalmelta lähdöstämme ei ehtinyt kulua kuin tunti, kun pienokaisemme parkaisi Mikkelin keskussairaalassa ensimmäiset huutonsa. Jos meidän olisi pitänyt kiirehtiä Kuopioon, olisin joutunut kätilön hommiin Joronjäljen terassilla. Siinäpä sitä olisi ollut Puurtisen Auvollakin ihmettelemistä, ja varmasti enemmän kuin Sukulan Jyrkin jutuissa.

Aivan vakavasti puhuttaessa, kolmen ässän sote-linjaus sai karhut kömpimään talviunille ja paikallispoliitikot pois koloistaan. Etelä-savolaiset päättäjätkin ovat heränneet puolustamaan omaa sairaalaansa. Mutta miksi vasta nyt, kun pissa on jo housussa. Etelä-Savon sote-juna meni jo ja puksuttaa kohti Etelä-Karjalaa. Maakunnan päättäjien ja kansanedustajien kannattaisi katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Olenko minä varmasti tehnyt kaikkeni, että Etelä-Savo ei saa omaa sote-aluetta?

Valoa ja Valmarinia

 

Pissahätä herätti minut viime yönä kolmen aikaan. Ajattelin, että eiköhän tässä aamuun selvitä. Kieriskeltyäni vartin sängyssä, antauduin. Pieni hätä oli kehittynyt kusihädäksi, ja jokainen mies tietää, mitä silloin pitää tehdä. Kömmin pimeään vessaan. Tein tarpeeni tällä kertaa istualtani. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Minusta on aivan normaalia, että kusihätä herättää kerran yössä. Muutama viikko sitten olin epänormaalissa tilassa. Ravasin yön aikana kolmesti vessassa. Syynä tähän oli jääkaapistamme löytynyt pieni pullo. Perheemme valonsytyttäjä kertoi ostaneensa sen. Hän oli kuullut juoman tehokkuudesta ja terveellisyydestä työpaikallaan olevalta toiselta valonsytyttäjältä.

Minulle tuo vaatimattoman näköinen pullo toi mieleen lapsuuteni. Mietin, nautittiinko lapsuudenkodissani, silloisen kunnalliskodin nykyisen Satulinnan kupeessa, tuota juomaa 50- ja 60-luvuilla. Minun ei tarvinnut kaivella varmistusta asialle hoitokodin dementiaosaston mummoilta. Riitti kun soitin siskolleni. Hän on kävelevä muistitikku. Hän muistaa syntymänikin, vaikka on minua vuosia nuorempi. Naisen muisti on pitkä ja ihmeellinen.

Pullon kyljessä luvattiin, että aine edistää normaalia energia-aineenvaihduntaan. Tämä suomalainen tuote oli kultamitalein kansainvälisesti palkittu. Koska en uskonut tälläkään kertaa muistitikkuuni, googlasin varmuuden vuoksi. Valmarin-juoman kehitti Helsingin Yliopiston maanviljelyskemian ja -fysiikan professori J. Valmari. Hän työskenteli professori A.I. Virtasen Nobel-palkitussa tutkimusryhmässä 1930-luvulla ja sai Valmarin-kivennäisliuoksen kehitystyön päätökseen vuonna 1938.  Sitä käytettiin mm. sodan aikana rintamalla. Sodan jälkeen Valmarinista tuli mm. kilpaurheilijoiden ja -voimailijoiden suosima tehokas kehon palautumisen edistäjä. Näin valistettiin netissä.

Kysymättä lupaa kuten tapanani on, korkkasin pullon. Olen nauttinut juomaa muutaman viikon, mutta en vielä tiedä, kuinka se vaikuttaa kehoni palautumiseen. Eilen illallakin nukahdin kesken jalkapallo-ottelun. Onneksi en enää pelaa futista, sillä saattaisin myös torkahtaa kentälle. Yhdestä asiasta kuitenkin olen varma. Ainakin se kusettaa.

Muutamalla sanalla täytyy avata myös perheeni valonsytyttäjää. Hänellä on ihmeellinen tapa aivan konkreettisesti sytytellä valoja joka puolelle kotiamme. Eräänä iltanakin keittiömme loisti kuin amerikkalainen joulukuusi. Joka ikisessä lampussa paloi valo. Merry Christmas!

Keittiöön tullessani napsautin tiskipöydän valon pois päältä. Tuolloin jääkaapin ovelta kuului: ”Älä sammuta, olin juuri tulossa siihen puuhaamaan.” Hieman myöhemmin sammutin wc:n valon, jonka hän oli sytyttänyt viisi minuuttia aiemmin. Taas kuului keittiöstä: ”Älä sammuta, olen kohta menossa sinne.” Sen tässä valomeren keskellä opin, että naisen kohta on yli viisi minuuttia. Toki tuon olin havainnut jo paljon aikaisemminkin.

Kesällä hän kertoi, että valo, jonka voisin käydä illalla sammuttamassa oli reilun 50 metrin päässä makuuhuoneemme ikkunasta oleva katuvalo. Se kuulemma killittää hänen kiinni oleviin silmiinsäkin kaiken yötä – illalla ikkunan karmiin teipatun pimennysverhonkin takaa.

Päätin, että tähän ongelmaan löytyisi ratkaisu. Ensiksi ajattelin kivittää katulampun rikki. Koska en ole mikään terroristi, ratkaisin asian rauhanomaisesti. Teetätin kesällä ikkunaremontin ja hankimme makuhuoneemme ikkunaan sälekaihtimet. Ihan vain varmuuden vuoksi kiinnitin ikkunaan myös sen vanhan pimennysverhon. Enää ei valo killitä hänen nukkuviin silmiinsä. Ongelman ratkaiseminen maksoi lähes kymppitonnin. Mutta mitäpä sitä ei mies tekisi rakkaansa eteen! Silti se pieni terroristiteko olisi ehkä tullut halvemmaksi.

Sipilän saappaissa väärille urille

 

Etelä-Savon ELY-keskus kartoittaa vastaanottokeskukseksi sopivia tiloja Etelä-Savon kunnista. Oma kuntamme antaa tulevana maanantaina vastauksensa ELY:n tiedusteluun. Hallituksen käsittelyyn on tulossa teknisen lautakunnan esitys, jossa Suonsalmen koulua tarjotaan järjestely- ja vastaanottokeskuskäyttöön. Olen tähän saakka luottanut siihen, että Hirvensalmella virkamiehet ja luottamushenkilöt tekevät harkittuja ja viisaita päätöksiä. Maanantaina hallituksen kokouksen jälkeen olen todennäköisesti eri mieltä päättäjiemme viisaudesta.

Olemme astumassa pääministeri Sipilän jalanjälkiä. Pääministerikin ensin tarjosi oman asuntonsa pakolaisten käyttöön. Se oli viesti maailmalle: Tervetuloa Sipilän Suomeen. Täällä on syli lämmin ja seinät leveällä. Muutaman viikon kuluttua pääministerinkin takki kääntyi. Nyt Sipilä voivottelee julkisuudessa kädet levällään, kuinka sietämättömäksi Suomen pakolaistilanne on kehittynyt. Eihän tässä näin pitänyt käydä!

Tiedän, että teklan esitys hyväksytään läpihuutojuttuna kunnanhallituksessa maanantaina. Itse tulen vastustamaan tätä ja esittämään, että Hirvensalmella ei ole tarjota sopivia tiloja kyseiseen käyttöön. Tiedän myös, ettei esitykseni ja ajatukseni saa hallituksessa kannatusta. Harkitut ja johdonmukaiset päätökset ovat olleet kuntamme tavaramerkki. Siksi kysyn, miksi nyt lipsuisimme niistä?

Kertokaa yksikin järkevä syy, miksi avaisimme ovia tuntemattomalle ja hallitsemattomalle kehitykselle? Toiminnalle, jolla ei ole kunnallemme minkäänlaista hyötyä. Meidän ei tarvitse hyppiä Sipilän saappaan jäljissä. Eikä toistaa pääministerin virheitä. Hirvensalmi kuntana voi vetää omaa linjaansa saamatta silti pakolaisvastaista leimaa otsaansa.

Ongelma ei poistu piilottelemalla

 

Hirvensalmelainen uutisoi torstaina 8.10. ”Kunnanhallituksessa kuohui kirjeen verran”. Jutun ydin oli kirje, jonka johtavat luottamushenkilöt olivat lähettäneet paikallisen työväenyhdistyksen johdolle. Kirjeessä puututtiin kunnanhallituksen 1. varapuheenjohtajan Risto Pesosen käyttäytymiseen hallituksen kokouksessa 14.9. Myllykirjeen allekirjoittaneet kokivat Pesosen käyttäytymisen epäasialliseksi ja luottamushenkilölle sopimattomaksi.

Lehden päätoimittajan Jarno Laatikaisen kirjoittamassa jutussa oli ”haastateltu” Pesosta ja hallituksen puheenjohtajana toimivaa Esko Kekkosta. Jutussa ikävä ongelma oli kiedottu kauniiseen pakettiin. Juttu maistui jouluiselta piparitaikinalta, liian makealta.

Pesonen selitti aggressiivisen käyttäytymisensä tietysti itselleen parhain päin. Eikä tietenkään kertonut totuutta. Sallittakoon pieni sarkasmi, kun totean nostavani Pesoselle hattua. Yhdessä asiassa hän on aina johdonmukainen. Hän löytää epäasiallisen käyttäytymiseensä syyt muista henkilöistä. Hirvensalmelaisenkin jutun mukaan tälläkin kertaa – kuten niin monta kertaa aiemminkin – syypä on kunnanjohtaja Seppo Ruhanen. Pesonen ei näe vikaa tai syytä koskaan itsessään. Minusta kunnanjohtajan jatkuva parjaaminen on ollut suoranaista kiusantekoa, työpaikkakiusaamista.

Eniten minua uutisessa kuitenkin hämmästytti Esko Kekkosen kommentti ”tätä ei ollut tarkoitettu julkisuuteen”. Eskolta minun tekee mieli kysyä: Kun joku on kakannut pöydälle, niin eikö jonkun pidä se siitä siivota. Vaikka sitten julkisuuden avulla.

Kekkonen tietää varsin hyvin, että Pesosen epäasiallista käyttäytymistä on siedetty jo hyvin pitkään. Katsottu sormien läpi liian kauan. Tapaus on ollut kuin juopon lupaus maksamattomien vuokrarästien hoitamisesta.

Työrauhaa on yritetty parantaa monella tapaa vuosien aikana. On istuttu yhdessä työterveyslääkärin juttusilla. On laadittu pelisääntöjä. On puhuttu kauniisti. Tuloksetta. Nyt vihdoinkin tilanteen parantamiseksi uskalsimme yhdessä ryhtyä toimenpiteisiin. Minusta se on erinomaisen suoraselkäistä toimintaa johtavilta luottamushenkilöiltä. Minusta siinä ei ole mitään hävettävää, eikä julkisuudelta piiloteltavaa.

Pesosen tapausta on pidetty peiton alla jo tarpeeksi kauan. Sitä on jauhettu julkisuudelta piilossa yli kaksi vuotta. Voin kertoa, etteivät ongelmat poistu piilottelemalla. Julkisuus ei tässä suinkaan ole se ongelma, vaan hallituksen ensimmäisen varapuheenjohtajan luottamushenkilölle sopimaton toiminta.

Kunnanhallitus, viranhaltijat ja työntekijät tarvitsevat työrauhan. Tästä varmasti olemme kaikki samaa mieltä. Siksi tämä asia on nyt hoidettava pois.

Etelä-Savosta puuttuu voittamisen tahto

 

Etelä-savolaiset ovat aika erikoisia kulkijoita tai ainakin maakunnan päättäjät. He ovat vähän kuin varikset tienlaidassa olevan kuolleen supikoiran raadolla. Kun ajat autolla ohi, niin parvi pöllähtää lentoon. Vain rohkeimmat ja määrätietoisimmat jäävät aterioimaan häiriötekijästä välittämättä. Heillä on päämäärä ja tehtävä selvillä. Heillä on visio, jonka puolesta he taistelevat.

Vähän samalla tavalla on käymässä maakunnalliselle sotelle. Kun tuli päätösten aika, niin kuntien päättäjät alkoivat etsiä sopivaa muuttoreittiä lintuparven tapaan kuka mihinkin suuntaan. Olin ymmärtäväni, että maakunnallista sotea puuhattiin ihan tosimielellä. Käsittääkseni maakunnasta piti antaa yhteinen viesti isolle kirkolle. Kattia kanssa, olen ymmärtänyt asian täysin väärin. Olen ollut naiivi uskoessani tähän.

Osa kunnista jäi odottamaan Rehulan ja kumppaneiden sotelinjauksia. Kangasniemi tekee jo syysmuuttoa Jyväskylän suuntaan, Pertunmaa levittelee siipiään Heinolaan ja Lahteen. Etelä-Savon itäisellä periferialla on ihan omat kuvionsa, joista ei ota papukaijakaan selvää. Juva ja Rantasalmi ketkuttelevat ketunhäntä kainalossa lännen ja idän välissä. Eivät oikein tunnu itsekään tietävän, mitä mieltä oikein ovat.

Etelä-Savoa viedään kohta kuin pässiä narussa – lahdattavaksi. Enkä yhtään ihmettele, miksi näin tapahtuu. Maakunnan väeltä puuttuu yhteinen näkemys, yhteinen tahto ja voittamisen halu. Kun sitä ei löydy, niin ulkopuolisten on helppo sanella meille pelisäännöt. Sotessa tämä tarkoittaa sitä, että Etelä-Savo ei saa omaa aluettaan. Se taas tarkoittaa, ettei Mikkeli saa päivystyssairaalaa. Mikä merkitsee meille kaikille etelä-savolaisille palvelujen huononemista ja kallistumista. Loppujen lopuksi edessä on koko maakunnan hajoaminen. Tätäkö kuntien päättäjät todella haluavat?

Heikinkotia saneerattava harkiten

Hirvensalmen sotelinja on selkeä ja meille on tärkeää, että palvelut säilyvät Mikkelin keskussairaalassa. Täyspitkän maratonin päässä oleva päivystyssairaala on meille lähipalvelu. Tässä kuntamme päättäjien linja on yhtenäinen ja selkeä.

Tänä syksynä kunnassamme väännetään varmasti erilaisia näkemyksiä Heikinkodin saneerauksesta. Siellä remontoidaan parhaillaan kahta asuntoa. Niistä tulee esimerkkihuoneistoja, joissa asukas voi elää elämänsä loppuun saakka. Remontti on jo näiden huoneistojen osalta loppusuoralla.

Heikinkodin jatkoremontointia on harkittava tarkoin. Tässä tilanteessa, jossa sotepuolella kaikki tuntuu toistaiseksi olevan avoinna vielä hyvinkin pitkään, remontissa ei pidä hötkyillä. Kannatan itse talon kunnostamista pala kerrallaan. Sellainen olisi kestävää myös kunnan taloudenkin kannalta.

Cooperia ja parvi pörriäisiä

 

Maanantainen kunnanvaltuuston kokous oli päättäjien Cooperin testi. Kokous oli ohi 12 minuutissa. Lyhyessäkin ajassa ehdimme tehdä ennätyksiä ja isoja päätöksiä, hyväksyä mm. maakunnallisen sotepaketin. Lisäksi päätimme pitää upean kuntamme tuloveroprosentin maakunnan alhaisimpana, 19,5 prosentissa.

Länsi-Savokin uutisoi kuntamme veropäätöksen positiivisesti. Sekös nostatti katkeran riemun lehden nettisivulla. Siellä joukko kateellisia ilakoi kunnastamme alatyyliin.

Tänä syksynä metsissä, etenkin männikkötaimistoissa, kuulema pörrää hirvikärpäsiä aivan iljettävän paljon. Valtuuston kokouksen jälkeen minäkin törmäsin kunnantalon aulassa pörriäisparveen. Paikalla ei kuitenkaan ollut hirvikärpästen tai perskärpästen parvea. Kuhina toki oli saman oloinen.

Ympärilleni lehahtaneita pörriäisiä vaivasi johtavien luottamushenkilöiden paikallisen työväenyhdistyksen johdolle lähettämä paimenkirje. Heidän mielestään tuollaisia kirjeitä ei pitäisi lähetellä, mikäli oikein tulkitsin tuon iholleni pelmahtaneen joukon ajatusta. Eikä viime kunnanhallituksessa tapahtuneeseen ylilyöntiin saisi heidän mielestä puuttua.

Olin tämän parven kanssa asiasta aivan eri mieltä. Ja olen ollut sitä jo kauan. Oli mahtavan suoraselkäistä nyt, että luottamushenkilöt vihdoin uskalsivat ryhtyä toimenpiteisiin. Koulussakin epäasialliseen käytökseen puututaan kovalla kädellä.

HTY:n johdolle osoitettua kirjettä ei lähetetty kunnanhallituksen nimissä. Mistään salaisuuden vuotamisesta ei siis ole kyse, vaikka kirjeen tässä julkaisenkin. Minusta kuntalaisten on hyvä tietää, missä mennään. Vetoomuksesta päätettiin hyvässä yhteisymmärryksessä virallisen kokouksen jälkeen. Minusta johtavat luottamushenkilöt ovat puuttuneet asiallisesti vakavaan asiaan. Sille haetaan nyt ratkaisua tavalla tai toisella. Ja uskon, että meillä ratkaisua hakevilla, on kuntalaisten tuki.

Hyvät lukijat, tässäpä tämä kohuttu kirje. Päätelkääpä itse sen aiheellisuus.

”Hirvensalmen Työväenyhdistyksen hallituksen jäsenet

Hirvensalmen kunnanhallituksen kokouksessa 14.9.2015

Risto Pesosen kokouskäyttäytyminen.

 

Hirvensalmen kunnanhallituksen kokouksessa mukana olleina haluamme ilmaista huolemme 14.9.2015 kokoustapahtumista. Mielestämme Risto Pesosen kiroileminen, äänenkäyttö ja kunnanjohtajaan kohdistuva epäasialliseksi kokemamme kohtelu eivät olleet hyvän kokouskäytännön mukaisia. Lisäksi hän poistui kiivastuksissaan kesken kokouksen jo toisen kerran tämän vuoden kuluessa.

Toivomme tällaisen käyttäytymisen loppuvan. Jatkuessaan se heikentää ilmapiiriä ja häiritsee kokoustyöskentelyä. Olisi hyvä, että asioista voitaisiin keskustella ja päättää asiallisesti.

Kuntalain (69§) mukaan luottamushenkilön tulee toimia luottamustehtävässään arvokkaasti tehtävän edellyttämällä tavalla.

Toivomme hyvän yhteistyön jatkuvan myös Sosialidemokraattien ryhmän kanssa.”

Työväenyhdistyksen hallituksen jäsenille lähetetyn kirjeen allekirjoittivat kyseisessä kunnanhallituksen (14.9.) kokouksessa läsnä olleet luottamushenkilöt yhtä lukuun ottamatta. Allekirjoittajina ovat hallituksen pj. Esko Kekkonen, hallituksen 2. vpj. Pepe Hölttä, hallituksen jäsenet Outi Kiesilä ja Susanna Leppänen sekä valtuuston puheenjohtajisto Seija Väisänen, Juhani Manninen ja Heikki Liukkonen. Kokouksessa läsnä olleista luottamushenkilöistä hallituksen jäsen Jukka Manninen ei allekirjoittanut vetoomusta.

Pallo on nyt työväenyhdistyksellä. Demarit, järki käteen ja vaihtakaa edustajanne. Se olisi paras ratkaisu meille kaikille, myös teille.

Tuossa alkupuolella mainitsin aulassa ympärilläni pörränneistä. Kuhina jatkui hetken myös ulko-ovella. Se päättyi lopulta siihen, että lauma luikki omiin autoihinsa hyvin tuohtuneessa mielentilassa. Toivottavasti pysyivät kotimatkallaan tiellä.

Keijo kävelee keväällä

 

Vaimoni luki minua taas tänään kuin avointa kirjaa. Oli auringonpaisteinen syyssää ja olin saanut leikattua pensasaitamme. Siinä touhutessani ajatukseni olivat kirmaisseet villihevosen lailla asiasta toiseen. Sisälle tultuani vaimoni kysyi, oliko taas sattunut jotain. Olinko tällä kertaa vahingossa leikannut käteeni, kun viime kerralla vedin sirpillä nilkkaani? Vai oliko vain hyvä juttu mielessä? Näkyi kuulema naamastani, että jotain oli tapahtunut. Vastasin hänelle, että oli.

Kirjoitapa se sitten, että saan illalla lukea, totesi vaimoni. Tehän tiedätte, ettei kukko käskien laula. Mutta meilläpäin näyttää laulavan.

Aitaa leikatessani mietiskelin myös asioita. Tai oikeastaan ne lensivät mieleeni kuin palsamin siemenet syksyiselle taivaalle. Minulle on joskus huomauteltu, kuinka patamusta ja yksiniittinen mielipiteiltäni olen. Tästä on välillä puhuttu vakavasti kotonakin. Joskus ole kuullut siitä kylässäkin. Minua se ei ole haitannut, sillä tunnen olevani sinut mielipiteineni ja ympäristöni kanssa. Omasta mielestäni en ole lainkaan negatiivinen. Olen vain realisti. Ehkä siksi, että synnyin väärin päin. Pylly edellä.

On tietysti ihan mukavaa olla positiivinen, jos ei halua katsoa totuutta silmiin. Eihän siinä mitään, mutta joskus positiivisuuskin menee yli. Otan esimerkin elävästä elämästä muutaman vuoden takaa.

Isäni sairastui vakavasti. Hänet tutkittiin Kuopiossa. Lääkärit kurkistivat pään sisään ja totesivat, korkeintaan vuosi. Viesti oli selvä: mitään ei ole enää tehtävissä. Tästä muutaman kuukauden kuluttua isäni ei enää pärjännytkään kotona, ja osoitteena oli hoitolaitos.

Isäni oli juuri tuotu vuodeosastolle. Pistäydyin häntä katsomassa. Käytävällä kohtasin hoitajan. Hän oli oikea positiivisuuden ilopilleri ja liihotteli molemmat jalat ilmassa. Hän kertoi iloisesti, kuinka kuntouttavaa osaston toiminta oli. Mieleeni maalattiin kuvaa: muutaman viikon kuluttua isäni seisoisi omilla jaloillaan ja pärjäisi jälleen kotona. Minusta tilanne tuntui hyvin epätodelliselta. Tuntui kuin olisin ollut Tuukkalan taidetuvassa Kaija Juurikkalan maalatessa sielustani kuvaa - ja tietenkin mustalla. Yhtä kaukana tuo tilanne osastolla oli todellisuudesta.

Hetken jo mielessäni ajattelin, että oliko keksitty kaiken parantava ihmelääke. Ajattelin kysyä tältä positiivisuuden keulakuvalta, olikohan hän varmasti tutustunut lääkärin diagnoosiin? Ihan vain varmistaakseni, että puhuisimme samasta Keijosta. Jos olisin tämän ääneen kysynyt, hoitaja olisi arvatenkin katsellut minua kuin lehmä uutta porttia - jopa luullut hulluksi.

En muista kauanko tuota positiivisuuden ilosanomaan olin kuunnellut, mutta kun havahduin, kysyin: missä huoneessa isäni oli. Kiitin luojaani, sillä onneksi seurassani ei ollut muita naisia, hieman itseäni vanhempaa äitiäni tai minua huomattavasti nuorempaa vaimoani. Hehän olisivat saattaneet jopa uskoa noita ilosanoja – ainakin äitini. Vaimoni tuskin, sillä olen saanut näiden reilun kolmenkymmenen avioliittovuotemme aikana kasvatettua hänestäkin jo melko hyvän realistin.

Keijo ei kävellyt enää keväällä omin jaloin. Reilun neljän kuukauden kuluttua tästä isäni kannettiin hautausmaan multiin. Tänään auringon paistaessa ja pensasaitaa leikatessani ajattelin, että noin positiivisesti ajattelee vain nainen. Mutta naisenkin - jos hän kerran ajattelee – pitäisi pitää, ainakin se toinen jalka maassa. Ihan vain siksi, että realisti ei putoa korkealta.

Illalla kävin vielä lenkillä ja tallasin koirankakkaan. Kirosin. Joku positiivisuuden äitihahmo olisi tästäkin tilanteesta varmaan löytänyt jotain myönteistä. Hän olisi arvatenkin tokaissut: Onneksi et astunut molemmilla jaloilla.

Hallitusneuvotteluita

 

Olen viime aikoina ollut hallitusneuvotteluiden keskiössä, sillä niitä on käyty meillä kotonakin. Pähkäilyn kohteena on mittaluokaltaan paljon isompi asia kuin mistä maamme hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat vääntäneet kättä. Kyseessä on koira.

Valtakunnallisesti maamme pelastusneuvottelut ajautuivat umpikujaan. Umpisolmua availlaan nyt meilläkin. Koska emme ole päässeet asiassa yhteisymmärrykseen, päätin tehdä sovintoesityksen. En ottanut Sipilästä mallia. Pääministerihän päätti sanella lopputuloksen. Minä sentään annan mahdollisuuden valita: joko koira tai minä meidän kotona.

Perheeni naisilla on nyt vaihtoehto valita. Kumman isännän he haluavat kotiinsa, koiran vai minut. Odottelen vesikielellä vastausta.

Tässä koira-asiassa minuun on yritetty vedota monella tapaa. ”Ajattele miten söpö näky olisi, kun taluttaisit pientä kilttiä karvaturria lenkillä.” Ehkä se on söpöä naisten mielestä, mutta minusta iljettävämpää näkyä ei juurikaan ole. Iso kaljupäinen mies ja pieni buudeli remminpäässä kuseksimassa kylillä ja kaduilla. Tuosta näystä puuttuu vain se, että miehellä olisi vaaleanpunainen balettihame päällään. Hyi sentään.

Mummolani kodissa, jossa kasvoin, 50- ja 60-luvulla oli koira. Valokuvista päätellen olen viettänyt lapsuuteni Turren kopissa. Eräässäkin kuvassa alle 2-vuotiaana istun Turren vieressä lumihangessa. Oma henkilökohtainen ja se ainut elävä muistoni hänestä on, kun näin hänen makaavan kuolleena tallin lattialla.

Toinen koiramuistoni on jo aikuisiältä Leivonmäeltä. Kävelin syksyisessä metsässä, kun naapurin koira pelmahti eteeni. Se pyöri ympärilläni ja haisteli niin kuin koirilla ilmeisesti on tapana. Kun käännyin jatkaakseni matkaa, tarrasi tämä riiviö takapuoleeni kiinni. Mietin, oliko hajuni hänelle niin vastustamaton, mutta muistaakseni en pieraissut, vai oliko kyseessä vain ruotsalaista sukujuurta oleva nelijalkainen. Mutta sen koommin en ole persettäni kääntänyt koirille. Jäi siitä sen verran mukavat muistot takapuoleeni.

Tiedän olevani asioissa, pienissä ja suurissa, ilmeisesti tässä koira-asiassakin, hyvin musta-valkoinen ja minut on leimattu vanhan liiton mieheksi. Mutta niin oli Kekkonenkin. Mutta mitä on tullut hänen jälkeensä? Rivi valokuvia meidänkin koulumme ruokalan seinälle. Onhan siellä toki yksi, Niinistö. Hänessä on ajoittain ollut jotain kekkosmaista, vanhan liiton miestä. Nykynuoriso taitaisi sanoa ”munaa”.

Tulin juuri lenkiltä. Pururadan nurmi oli leikattu leveästi (kiitos alueen kunnossapitäjälle hyvästä työstä). Tuntui kuin olisin kävellyt valtatiellä. Kiersin Mäkniston laavun kautta. Ja arvatkaapa, vastaan tuli nainen valkoisen villakoiransa kanssa. Nyt sitten ovat etusääreni kipeinä käveltyäni takaperin useita satoja metrejä.

Postia työväenyhdistykselle

 

Meillä täällä Hirvensalmella on asiat oikeastaan pirun hyvin, kun vertailen kuntamme tilannetta maakunnallisesti. Tunnen jopa isoa ylpeyttä siitä, että olen hirvensalmelainen. Ja toivon, että moni muukin voisi jakaa tuon tunteen kanssani.

Olen jo moneen kertaan todennut, että kuntamme talous on kunnossa. Mutta kuten Pöyryn kansankoulun opettajani Saimi Kiviperä opetti, kertaus on opintojen äiti. Siispä vielä kerran, kuntamme talousasiat on hoidettu hyvin.

Kunnanvaltuusto päättää jo kuun lopulla ensi vuoden veroprosenteista. Päätös tehdään ennennäkemättömän aikaisin. Yleensä veroista on päätetty vasta marraskuussa. Tämäkin kertoo siitä, että meillä menee hyvin. Talouspainetta verojen nostamiseksi ei ole. Tuloveroprosentti säilyy edelleen maakunnan alhaisimpana, 19,5 prosentissa, näin uskallan jo vannoa.

Maakunnassa heikoimmissa talouslukemissa ovat Pieksämäki ja Rantasalmi. Näistä Rantasalmi keikkuu konsernivelkansa takia jo kriisikunnan partaalla. Hirvensalmella yksikään kriisikuntakriteeri ei täyty. Näitä puhtaita kuntia maakunnassa on meidän lisäksi vain kaksi, Puumala ja Kangasniemi. Vielä muutama vuosi sitten Puumalalle luettiin jo liitostuomiota huonon kuntataloutensa takia. Se on kuitenkin selättänyt ongelmat ja on nyt jopa maakunnan kärkikastia. Hildenin Matias on siellä tehnyt joukkoineen hyvää työtä.

Viikolla saimme lukea Länsi-Savosta kuinka Mikkelissä harkitaan yt-neuvottelujen käynnistämistä talouden tasapainottamiseksi. Maakunnan isoin kunta painiskelee edelleen suurien talousongelmiensa kanssa. Miten olisi Mikkelin päättäjät, kannattaisiko tehdä opintomatkat Hirvensalmelle ja Puumalaan? Ihan vain noin talousmielessä.

Onhan niitä ongelmia toki meilläkin. Koska emme pääse riitelemään isoista ja todellisista asioista, meidän on tapeltava keskenämme pienistä, vähäpätöisistä ja toissijaisista. Tikuista veistetyistä asioista onkin riittänyt kärhämöintiä tällä kaudella hallituspöydän ympärillä melkeinpä joka kokouksessa. Näin oli viime maanantainakin. Tälläkään kertaa tämän riemun repeämiseen ja hallitusoven paiskomiseen kesken kokouksen ei tarvittu muita osapuolia. On se metkaa, että joku saakin riidan aikaiseksi, ja ihan vain oman minänsä kanssa.

Kiroileminen, huutaminen ja aggressiivinen käytös eivät ole luottamushenkilölle sopivaa eikä kunnallislain hengen mukaista. Senhän tietää ja ymmärtää jo lapsikin. Tällaiselle käytökselle on vedettä selvä raja, ja se on tehtävä nyt. Pallo on pian paikallisella työväenyhdistyksellä. Avatkaa ja ottakaa teille viikon alkupuolella tuleva posti vakavasti.

Maan hallitus sai jukerrettua (mahtaakohan tämä muuten olla ripattilainen murresana) aikaan listan Suomen talouden ja kilpailukyvyn nostamiseksi. Esitetyistä toimenpiteistä repesi Helsingin kokoinen kansainvaellus. Enkä suinkaan tarkoita tätä meneillään olevaa pakolaismarssia. Omat perusduunarimme marssivat kaduille osoittamaan mieltään ay-vallan rippeiden puolesta. Tää on viimeinen taisto ja sitä rataa…

Kunnanjohtaja Seppo Ruhasen kanssa tänään pohdimme vakavammalla leikkimielellä, että jospa emme Hirvensalmella menisikään mukaan hallituksen kaavailemiin ja mahdollisesti toteutuviin leikkauksiin. Emme ottaisi kuntatyönantajana käyttöön ensimmäisen sairauspäivän karenssia, emme leikkaisi lomia, sunnuntaikorvauksia jne. Vaan jakaisimme nykymalliin. Kuulostaisi muuten aika upealta, eikö vain. Ja meillähän on tähän mahdollisuus.

Ei kiitos lisää

 

Maassamme on menossa nyt ennen kokematon käännytystyö, jonka rinnalla Vartiotornin jakajienkin sananjulistus on kuin hyttysen kakka valtameressä. Meistä suomalaisista, ja siinä sivussa hirvensalmelaisista, tehdään nyt oikein joukolla suvaitsevaisia. Käännytystyön keskiössä on media, joka päivästä toiseen repii otsikoita meneillään olevasta kaoottisesta pakolaistulvasta. Nyt pitää luovuttaa oma kotikin pakolaisten käyttöön, nettopalkka SPR:lle ja tätä rataa. Muutenhan et ole suvaitsevainen.

Sanoma, että joka kuntaan ja kylään pitäisi perustaa pakolaisten vastaanottokeskus, näyttää uineen myös joidenkin oman kuntamme päättäjienkin mieliin. Tänään ilmestyneessä Hirvensalmelaisessa oli juttu, jonka mukaan Suonsalmen koulua oli ajateltu tarjota pakolaisten vastaanottokeskukseksi. Jos juttu olisi ilmestynyt huhtikuun ensimmäisenä päivänä, olisin pitänyt sitä aprillipilana. Nyt ilmeisesti joku oli ihan tosissaan pohtinut noin absurdia asiaa.

Olen joskus miettinyt, miksei minulla ole minkäänlaista mielenkiintoa pakolaisten auttamiseksi. En tunne heitä kohtaan yhtään mitään. Heidän hätänsä ei kosketa minua millään tavalla. Miksi siis juuri minun pitäisi auttaa heitä? Olen miettinyt asiaa, mutta en ole löytänyt vastausta. Minulla on paljon läheisempiäkin ihmisiä - vanha, sairas äitini ja oma perheeni – joiden hyvinvointi ja auttaminen ovat minulle tärkeitä asioita.

Paikallislehden jutun mukaan Pirkko Luntta ja Risto Pesonen haluaisivat täyttää kuntamme tyhjillään olevat asunnot pakolaisilla. Minun mielestä meillä ei ole minkäänlaista tarvetta täyttää edes tuota 25 pakolaisten kiintiötämme, joka vajaantui jälleen kesällä, saati tuplata sitä, kuten Luntta ja Pesonen ehdottavat. Ahti Lindgren nostaa jutussa esille kansainvälisyyden. Sillä ja pakolaisten vastaanottamisella ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Titta på Google.

En tiedä ainuttakaan järkevää syytä, miksi Hirvensalmen pitäisi ottaa lisää pakolaisia. Vaikka valtio maksaa osan heidän kotouttamiskustannuksistaan, niin loppusaldo on miinusmerkkinen ainakin pitemmässä juoksussa. Asukaslukuummekaan heillä ei ole pysyvää merkitystä. Se heilahtelee kuin täyteen ahdettu pakolaisvene Välimerellä. Juhani Manninen toteaa jutussa, että Hirvensalmi on liian pieni paikkakunta heidän vastaanottamiseensa. Juhani on aivan oikeassa.

Isossa kuvassa Hirvensalmi on kuten Unkari, josta on tullut vain pakolaisten kauttakulkupaikka Saksaan. Olen tottunut siihen, että kun tehdään töitä, niin saadaan jotain pysyvää aikaiseksi. Hirvensalmella pakolaisten kotouttamisessa monilla tahoilla on kädet täynnä työtä, mutta mitään pysyvää ei ole näkyvissä. Uskon, että koulupuolellekin olisi iso helpotus, jos vain hoitaisimme vielä toistaiseksi täällä olevat, emmekä vastaanottaisi uusia.

Hirvensalmelle tarvitaan pysyviä asukkaita ja uusia, todellisia veronmaksajia. Esimerkkinä otan Satulinnan omistajan Juha Rantasilan, joka vielä muutamia vuosia sitten vaikutti ja maksoi isot veronsa Hirvensalmelle. Ihmettelen, miksi tällainen verosampo piti ajaa pois täältä. Ja kaiken lisäksi edellisen kunnanhallituksen toimenpiteillä.

Turhauttavaa kotouttamista

 

Tiedän, että en saisi tätä kirjoittaa. Joku ahdasmielinen tulkitsee kirjoitukseni vihapuheeksi. Kaiken lisäksi saan tästä rasistin leiman. Miksikö? Siksi, että nyt on muotia olla suvaitsevainen ja inhimillinen, kirjoittaa ja puhua ymmärtäväisesti, kääriä maamme ja Euroopan pakolaisongelma pumpuliin. Koska en muutenkaan seuraa muotia ja trendejä, kirjoitan kaikesta huolimatta näkemykseni, vaikka se varmasti monia ärsyttääkin.

Kuntamme päättäjät joutunevat jälleen lähiaikoina pohdiskelemaan suhtautumistaan uusien pakolaisten vastaanottamiseen. Siksi, että suuri joukko tänne vasta äskettäin saapuneita pakolaisia on muuttanut pois kunnastamme. Todennäköisesti myös Ely jälleen tulee esittämään kuntamme pakolaiskiintiön täyttämistä.

Minusta tämä jatkuva ovien avaaminen uusille pakolaisryhmille saisi kuntamme osalta kuitenkin jo päättyä. Tilanne on jo muutaman vuoden aikana nähty. Pakolaiset eivät tänne kotiudu. He vain piipahtavat meillä ja jatkavat matkaansa isompiin ympyröihin. Me täällä teemme hirveästi töitä heidän kotouttamiseksi. Se on mielestäni hukkaan heitettyä, turhaa työtä. Ainakin minä näen asian tällaisena.

Pakolaisia on pyritty kotouttamaan Hirvensalmella mm. liikunnan kautta, Rajatonta Liikuntaa Kaikille –hankkeilla. Menossa on jo kolmas hankekausi. Olen ollut mukana tässä hankkeessa. Sen kautta on tarjottu erilaisia liikunnallisia aktiviteetteja, kymmeniä jopa satoja mahdollisuuksia kuntaamme sijoitetuille pakolaisille ja peruskuntalaisille. Mutta voin sanoa, että pakolaisten saaminen mukaan tapahtumiin ja toimintaan on ollut suoraan sanoen tuskallista ja turhauttavaa. Tarjottu on, mutta liikunta ei näytä olevan heille se juttu. Hankerahaa on ollut yllin kyllin tarjolla, mutta joka vuosi sitä on jouduttu palauttamaan käyttämättömänä takaisin.

Mielestäni nämä kolme hankekautta ovat osoittaneet, ettei neljättä kautta enää tarvita. Ainakin minä olen kokenut tämän työn hyvin turhauttavana. Ainoa positiivinen asia näissä hankkeissa on ollut se, että peruskuntalaiset ovat tämän kautta saaneet uusia liikunnan mahdollisuuksia mm. Lavis –lavatanssijumppaa ja frisbeegolfia. He ovat myös aktiivisesti käyttäneet näitä mahdollisuuksia liikuntansa harrastamiseen.

Jos jonkun mielestä olen rasisti, niin so what. Kirjoitukseni ei ole vihapuhetta, vaan vain puhdasta realismia. Kuten olen varmaan jo moneen otteeseen julkisestikin todennut, Hirvensalmen pakolaiskortti on nähty ja koettu.

Mielestäni meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin liikuttaa ihmisiä väkisin. Ainakin minulla on.

Odotus palkittiin

 

Ensimmäiseksi haluan kiittää seuramme nuoria urheilijatyttöjä, Inkaa, Jinaa ja Kaisaa, aivan mahtavasta SM-kisaviikonlopusta, kun ikäluokan huiput kisailivat SM-sijoituksista Kalajoella ja Oulussa. Erinomaisten suoritusten ansiosta Hirvensalmen Urheilijat ja Hirvensalmi jäi varmasti yleisurheilua seuraavien mieliin. Paikallisessa M-marketissa hesalainen yu-isä kyseli minulta tänään SM-kisakuulumisia ja onnitteli upeista saavutuksista. Inka, Jina ja Kaisa, iso kiitos, teitte viikonlopusta minullekin, vanhalle konkarille, ikimuistoisen.

Olen kiertänyt SM-kisoja vuodesta 2000 lähtien. Tuon ensimmäinen SM-kisavuoteni muistan ikuisesti. Vanhin tyttäreni, Iitu, voitti silloin ensimmäisen SM-mitalinsa, pronssia, 14-vuotiaiden 5-ottelussa Sipoossa. Kisan jälkeen itkin onnen kyyneleitä. Tietenkin kaikilta salaa, huoltorakennuksen takana. Eihän mies voi julkisesti itkeä. Eihän?

Iitun mitali oli urheiluseurallemme HiU:lle ensimmäinen pitkän tovin jälkeen. Sen jälkeen SM-mitaleille seurastamme ovat nousseet Janne Kekkonen (3-loikka) ja pitäjämme paikallispoliisina nyt toimiva Mika Paajanen (keihäs). Mika menestyi myös PM-tasolla. Noista mitaleista on aikaa vuosikymmenen verran.

Heti ei tarvitse olla paras kaikessa. Tärkeintä on, että epäonnistumistenkin jälkeen nousee sitkeästi ylös ja jatkaa kohti tavoitteitaan. Tämän viisauden aistin myös Oulun SM-kisoissa 15-vuotiaiden tyttöjen 3-loikan kisassa. Se oli mahtavaa hirvensalmelaista ilotulitusta. Se tavoite, päämäärä, toi SM-hopeaa.

Nuorin tyttäreni totesi, että olen ”typically man”, kun mainitsin tuosta vuoden 2000 Sipoon  SM-ottelusta ja itkuistani.  Vaimonikin vahvistaa asian, muuten tiskipöydän äärestä. Tehän tiedätte, miksi naisilla on jalkaerät lyhyemmät kuin miehillä? Edellinen oli vain kevennys Kymppi-Uutisten  ja radion SuomiPopin tapaan tähän väliin.

Oulun 15-tyttöjen 3-loikan finaali oli sitä, mitä suomalainen yleisurheilu kaipaa. Yleisö jännitti viimeiselle hyppykierrokselle sakka. Vieressäni savonlinnalaisisä jännitti tyttärensä suoritusta kovasti.

Olin itse elänyt tämän tilanteen jo SM-halleissa Joensuussa vuosia sitten, kun Iitu voitti 5-ottelun SM-hallikultaa. Tunsin silloin jo ensimmäisen lajin jälkeen, että kaikki on ok. Sama tunne oli Kaisan 3-loikan finaalissa Oulussa. Homma oli hallinnassa.

Mietin nyt jälkeenpäin, miksi itse en jännittänyt. Olinko jo nähnyt ja kokenut kaiken? Onko toisten vuoro?

Vaimoni ei kyllä ymmärtänyt seuraavaa, kun totesin että olenko sittenkin Russell Crowe, Kuninkaan mies. Hän on muuten TOP10:ssä listallani kolmosena.  Kakkosena siellä on Daniel Craig, aito ja oikea James Bond.

Listan ykkösen. Sen jo arvaattekin?

Muuten eikö ollut yllättävää, tämä postaukseni.  Ei sanaakaan illan kunnanhallituksen kokouksesta. Sujui siis hyvin, tuo kokous. Ilmeisesti vanhan miehen sydänvian takia.

Sote oikeilla raiteilla

 

Etelä-Savossa on laadittu perustamissuunnitelma kuntien ja sairaanhoitopiirin sosiaali- ja terveyspalvelujen yhdistämisestä. Suunnitelma on parhaillaan keskustelukierroksella maakunnassa. Tiistai-iltana muutosjohtaja Jouko Luukkonen esitteli tulevaa Hirvensalmen kunnantalolla. Asiaa oli kuulemassa kymmenkunta valtuutettua ja saman verran peruskuntalaisia. Syyskuussa tärkeä asia etenee kuntien hallitusten ja valtuustojen päätettäväksi.

Ensimmäistä kertaa lähdin sote-infosta hyvillä mielin. Ensimmäistä kertaa minusta myös tuntui, että etelä-savolaista sotea tehdään nyt yhdessä. Sotemme on menossa hyvään ja oikeaan suuntaan. Toivottavasti maamme hallitus ei sitä torpedoi omilla suunnitelmillaan, jos sillä yleensäkään sellaisia sote-asiassa on. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Sipilän hallituksen sote-eväät ovat edelleen yhtä levällään kuin Stubbin kaudella.

Tiistai-iltaisen infon jälkeen hirvensalmelaiset voivat nukkua rauhassa. Muutosjohtaja Luukkonen vakuutti Hirvensalmen sote-palvelujen säilyvän. Palvelut ovat kohdallaan ja kustannustehokkaasti hoidettuja. Kustannustehokkuudesta tietenkin voidaan olla montaa mieltä. Maakunnallinen sote ei siis heikennä palveluja eikä tuo lisämaksua kunnallemme. Valmistelutyöryhmässä mukana ollut kunnanjohtajamme Seppo Ruhanen on kiitettävästi hoitanut hirvensalmelaisten asiat hyvälle mallille uudessakin suunnitelmassa.

Minusta on tärkeää, että oma sotemme viedään maaliin mahdollisimman pian. Tärkeää se on siksi, että se on varmaankin ainoa tapa säilyttää keskussairaalatasoisen päivystyssairaalan toiminnot Mikkelissä. Tämän ”Kuuman sairaalan” säilyminen on elämän ja kuoleman kysymys koko Mikkelin seudulle.

Hirvensalmi on ollut viime aikoina esillä eri tiedotusvälineissä positiivisessa ilmapiirissä. On ollut mukava lukea näitä myönteisiä juttuja lehdistä. Elokuun aurinko porottaa taivaalta hellelukemilla. Mustikat ja vadelmat ovat kypsyneet, ja mattopyykit pesty. Omakotitalo-alueelle on noussut viime kesän näyttelyn jälkeen ainakin yksi talo, vaikka joku muuta somessa väittääkin. Alkuvuoden kunnan verokertymät hipovat ennätyslukemia ja osoittavat peräti kahdeksan prosentin kasvua.

Paluu arkeen tapahtuu ensi maanantaina. Silloin istuu kunnanhallitus. Toivottavasti aurinko paistaa senkin jälkeen.

Juankoski here i come

 

 

Kouluaikoinani olin hyvä maantiedossa. Olin nähtävästi opettajani Eeva Leinosen suosikki, koska sain kympin todistukseeni. Silloin opetettiin, että Hirvensalmelta on Pohjois-Koreaan matkaa tuhansia kilometrejä. Huomasin äskettäin, ettei asia olekaan näin. Minua ei opetettu väärin, mutta historiaa on nähtävästi kirjoitettu viime päivinä uusiksi. Tuo sanomisenkin vapautta kaikin keinoin rajoittava paikka löytyy nykyään paljon lähempää. Sinne ei ole meiltä matkaa kuin muutama sata kilometriä.

 

Juankosken kaupunki on nukkunut Ruususen unta sen jälkeen kun Juice Leskinen muutti sieltä vuonna 1969. Nyt kaupunki on herännyt ja sieltä kuuluu kummia. Yle kertoo kaupungin tehneen käytöksen kultaisen kirjan päätöksentekijöille.

 

Pelisäännöissä on ohjeet asialliseen käytökseen kokouksissa. Kiellettyjä ovat Ylen mukaan loukkaavien kommenttien esittäminen, nimittely, syyttely, painostaminen ja toisten mielipiteiden väheksyminen. Ohjeissa sanotaan myös, että keskustelun kokouksissa tulee olla sellaista, että kättely onnistuu joka kokouksen jälkeen.

Myös käyttäytymistä sosiaalisessa mediassa ohjeistetaan: oman mielipiteensä voi kertoa, mutta toisten mielipiteeseen ei voi puuttua tai arvostella sitä, kertoo Yle.

En tiedä, mikä Juankoskea ja sen päättäjiä vaivaa. Miten kaupungin päätöksenteko tökkii, ja miksi siellä halutaan kitkeä sanomisen vapautta? Kuitenkaan en malta olla kommentoimatta asiaa. Tiedän, että näin ei saisi tehdä. Kommentointihan on tehtyjen ohjeiden mukaisesti Juankoskella kiellettyä. Koska asun Hirvensalmella katson, etteivät tuon pohjois-savolaisen kaupungin säännöt kosketa minua. Juankosken raitille eksyessäni saattaisin saada ajatuksistani turpiini. Siitä huolimatta otan riskin. Minusta nimittäin tuntuu, etteivät kaupungin päättäjät ole ajatelleet asiaa loppuun saakka.

Juankoskelta on tullut paljon hyvää suomalaiselle musiikille. Kaikkihan muistavat kaupungin Juice Leskisestä. Hänen lähtönsä jälkeensä kaupungista ei ole kuulunut mitään, kunnes nyt julkaistiin käytöksen kultainen aapinen. Siitä tuskin tulee yhtä suurta hittiä kuin Juicen lauluista. En tiedä, millaista kaksoiselämää kaupungin päätöksenteossa eletään, kun tuollaisia ohjeita jaetaan. Julkisuuteen toki aapisella päästiin. Lieneekö se ollutkin asian pointti.

Minusta nuo kokousten pelisäännöt ovat normijuttuja. Jokaisen pitäisi tiedostaa ne ilman kultaista aapistakin. Luulenpa, että moni juankoskelainenkin naurahtelee koko ohjeistukselle. Moni sikäläinen päättäjäkin pistää sääntökirjasen varmasti Ö-mappiinsa.

Erityisen huolestunut olen tuon pohjois-savolaisen kaupungin ohjeistuksesta sosiaalisessa mediassa. Niiden mukaisesti toisen mielipidettä ei voisi arvostella. Mielestäni nyt on menty kunnolla metsään niin että ryteikkö raikaa. Joku viisas onkin jo ehtinyt kommentoimaan juankoskelaista kultaista aapista toteamalla: ”Pitäisi miettiä milloin ohjeista tulee naurettavia. Minusta hän on aivan oikeassa.

Juice ilmeisesti aisti jo 60-luvulla syntymäpitäjänsä erikoiseksi ja muutti pois. Mahtoiko tuo mainio sananvääntäjä jo tuolloin tietää, että hänen syntymäpitäjästään tulisi joskus suomalaisen sananvapauden rajoittaja?

Naurattaa, kun aikuisille pitää opettaa käytöstapoja.

Frisbee lentää – upea juttu

 

Tämä kesä on ollut oikeaa yleisurheilun ilotulitusta. Siihen on jo mahtunut isoja ja pienempiä kisoja. Kuun vaihteessa Porissa järjestetyt Kalevan Kisat olivat itselleni jo 12. Urani kisakatsomossa alkoi Vaasasta 2004. Se oli ikimuistoinen tapahtuma. Vastaavaa Kalevan Kisa -tunnelmaa en ole sen koommin kokenut. Ehkä se oli ensikertalaisen huumaa.

Torstai-ilta omalla kentällämme kisailivat lapset perinteisissä Hippo-kisoissa. Ilta-aurinko paistoi ja tunnelma oli korkealla. Paikalla oli yli 40 pientä, innokasta kisailijaa ja tuplamäärä kannustusjoukkoja. Tätä tunnelmaa kannattaisi tulla aistimaan niidenkin, jotka pitävät uutta liikuntakeidastamme turhana investointina. Ehkä ne epäluulot siitä hälvenisivät.

Hirvensalmelaiset nuoret ovat menestyneet kesän kisoissa upeasti. Jina, Inka ja Kaisa kuuluvat ikäluokkansa kärkipäähän. Heillä kesän suurimmat kisat ovat vielä edessä, kun kuun lopulla Kalajoella ja Oulussa kisataan SM-sijoituksista. Kisareissuihin lähdetään SM-mitali mielessä. Mitali olisi varmasti iso juttu meille kaikille.

Kuntamme uudesta liikuntapaikasta on tullut supersuosittu. Käyttäjiltä on tullut myös mahtavaa palautetta. ”Teillä on aivan upea kenttä”, ovat monet todenneet. Eikä siihen voi muuta sanoa kuin, että niin on.

Vaikka olenkin korviani myöten vannoutunut yleisurheilun ystävä, niin silti minua lämmittää erityisesti kentän ympäristöön rakennetun frisbeeradan saama suosio. Sitä ovat kiertäneet paikalliset ja kesäasukkaat todella ahkerasti. Se on saanut liikunnan pariin myös aivan uusia, parikymppisiä nuoria. Mahtava juttu.

Kuntamme on panostanut viime vuosina liikunnan lisäämiseen, joka on tutkitusti parhaimpia keinoja pitää huolta hyvinvoinnista ja terveydestä. Uusi kenttä ja frisbeerata tarjoavat hyvät puitteet ja uusia mahdollisuuksia liikunnan harrastamiseen. Eivätkä niihin käytetyt eurot ole menneet hukkaan. Kuntalaiset ja kesäasukkaat ovat ottaneet kunnan tarjoaman liikuntahaasteen vastaan.

Vaikka kesä alkaa kääntyä syksyyn, niin kisailut kentällä jatkuvat. Elokuulla järjestetään vielä kahdet piirikunnalliset. Päivähoidon väellekin on luvassa perinteinen syysturnaus kuun lopulla. Kukahan hoitotädeistä nakkaa tällä kertaa palloa pisimmälle, Kaija vai Tiina?

Kisojen onnistumisen edellytyksenä on urheilu- ja talkooväen yhteistyö. Se mielestäni on ollut tänä kesänä erinomaista. Seuramme aktiivit ovat jaksaneet tapahtumasta toiseen tulla toimitsijoiksi. Kiitos siitä.

Kohtaamisia metsässä

 

Olen joskus miettinyt olenko suvaitsevainen vai en. En sitä, hyväksynkö toisten mielestä erilaisuuden vai en. Vaan ihan omasta mielestäni. Koska sillä ei ole minulle merkitystä, mitä toiset ajattelevat suvaitsevaisuudestani. Jos ensimmäinen kappale tuntui liian monimutkaiselta niin avaanpa asiaa hieman.

Lehdissä on paljon kirjoiteltu, kuinka thai-poimijat vievät marjat metsistä. Eräs (Raimo Ilaskivi) aikoinaan korkeassa virassakin ollut Anttolan pitkäaikainen kesäasukas kirjoitteli heistä Länsi-Savon palstalla. Kirjoittajan mielestä thai-poimijat eivät kuulu etelä-savolaisiin metsiin. Itse ole kahdesti kohdannut näitä kaukaa tulleita marjastajia omilla marjareissuillani. Ja voin kertoa, että molemmilla kerroilla minä olin ehtinyt viedä marjat metsästä. Heille jäi näiltä marjapaikoilta vain sammalta säkkeihin pantavaksi, jos he sellaista sattuivat harrastamaan.

Ensimmäisellä kerralla hänestä oli jopa hieman hyötyä minulle. Olin nimittäin pikkuisen eksynyt minulle tutussa metsässä. Eksyminen metsässä oli muuten minulle uusi juttu. Tien päällä ja kaupungeissa sitäkin tutumpi ilmiö. Täydet ämpärit kainalossa rämmin väsyneenä polkua etsien. Tiesin, että se oli aivan lähellä, mutta mihin hittoon se oli kadonnut. Aurinko paistoi täydeltä terältä, kun törmäsin häneen pienellä kukkulalla, jonka päälle hän oli levittänyt ison pressun. Sen vieressä oli muutamia haravia, isoja saaveja ja muita tarvekaluja. Olikohan kaveri tullut heinätöihin keskelle metsää, ajattelin. Tervehdysten jälkeen yritin kysellä häneltä kaikilla osaamillani kielillä, missä se hiton polku oli, jota myöten hänkin oli metsään hiippaillut.

Olin hiestä märkä ja väsynyt pinnani alkoi jo palaa, kun yhteistä kieltä ei löytynyt. Hän vain hymyili ja osoitti täysiä puolukkaämpäreitäni. Juuri kun oli kokonaan kärähtämäisilläni, hän tajusi, mitä kyselin ja osoitti kädellään pohjoiseen. Vihdoinkin. Etsimäni polku löytyi hänen osoittamastaan paikasta, muutaman kymmenen metrin päästä. Kiitokseksi heilautin kättäni ja jatkoin matkaani kilometrin päässä olevalle autolleni.

Parin viikon päästä kohtasin jälleen heitä. Tältäkin marjapaikalta olin ehtinyt kantaa kymmeniä ämpäreitä puolukkaa ennen heitä, joten metsä oli tyhjä. Polun varrella oli isoja säkkejä täynnä jotain. Vastaan tuli kolme likomärkää, mutta iloista ulkomaalaista poimijaa. Hymyillen he osoittivat jälleen täysiä puolukkaämpäreitäni ja jatkoivat matkaansa metsän siimeksessä oleville säkeilleen. En jäänyt heidän kanssaan enempiä turisemaan ja arvailemaan, löytyisikö yhteinen kieli tällä kertaa helpommin. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä, etten tällä kertaa ollut eksyksissä.

Sovimme metsään, minä ja he. Mutta yhden neuvon heille annan. Opetelkaa sen verran suomea, että osaatte seuraavan kerran opastaa minut pois sieltä metsästä ja minun omalla kielelläni. Jos jostain ihmeen syystä sattuisin sinne toisen kerran eksymään. Siihen suomenkielen opiskeluunne riittää kolme sanaa: Missä polku? Tuolla!

Minusta on yhdentekevää vilistääkö metsissämme thai-poimijoita. Minulle on samantekevää, mitä joku kansanedustaja (Olli Immonen) kirjoittelee Facebookissa monikulttuurisuudesta. Tuntuu, että meistä suomalaisista on vain tullut liian herkkänahkaisia?